Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

44. Kaikki pimeni

"Mä en tarvii sun apuas!"

"Hei! Sä et oikeesti voi jatkaa näin!"

Aika oli kulkenut tasaisesti eteenpäin, vaikka se tuntuikin jumittuneen paikalleen ja toistavan itseään. Mikään ei ollut muuttunut. Nyt isä tiesi, ja parhaansa mukaan kyttäsi menemisiäni. En jakanut tuon uteluja ja kysymyksiä. Isän suostutteluista huolimatta, emme olleet päässeet yhteisymmärrykseen jatkosta. Tuo oli hankkimassa minulle ammattiapua, jota en ollut valmis ottamaan vastaan. Mitä hyötyä siitä olisi ollut? En tosiaankaan tahtonut avautua asioistani ihmiselle, joka ei tiennyt minusta yhtään mitään.

"Jade-rakas. Sä tiedät itekin, et sä et pärjää enää yksin." Isä yritti rauhoittaa ääntään. Totta puhuen, tuo oli suhtautunut asiaan yllättävän kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti. Ei hän minulle halunnut huutaa, kun tiesi sen vain pahentavan oloani. Oli miten oli, viimeiset päivät olivat olleet sellaista väittelyä ja kinastelua, että tuokin oli viimein menettänyt malttinsa. Olin yllättynyt, että tuo oli jaksanut katsoa käytöstäni näinkin pitkään.

"Mitä se muka edes auttais? Meen jonnekin vitun vastaanotolle istumaan ja juttelemaan, ja siinä se? Ihan kun puhuminen muka taikois tän kaiken pois." Tuhahdin silmiäni pyöräyttäen.

"Toi sun asenne on nyt isoin ongelma. Sä et oo kokeillu, etkä voi tietää etukäteen."

"Mä en halua! Mieluummin annan vaan olla."

"Mieti nyt vähän mitä äitiskin sanois tähän. Julia ois ihan samaa mieltä mun kanssa." Että tuo uskalsikin tuoda äidin mukaan keskusteluun.

"Ainakin äiti ois ymmärtäny mua! Se ois tienny miltä tää tuntuu. Eikä se ois yrittäny pakottaa mua mihinkään. Mä haluun äidin takas!"

Minulla oli huono omatunto siitä, miten olin isää kohdellut. Tuo yritti auttaa, ja minä käyttäydyin kuin uhmaikäinen kakara. Olin niin sulkeutunut omaan kuplaani, etten edes ajatellut voivani satuttaa häntä sanoillani. Olin idiootti. Tarvitsin omaa rauhaa, jota isä huolestuneena ei enää tahtonut minulle antaa. Hän ei enää luottanut minuun. Oliko se toisaalta edes mikään ihme? Totta puhuen, jos oma lapseni olisi samassa tilanteessa, olisi omakin luottamukseni koetuksella. Siinä yksi syistä, miksi en ikimaailmassa tahtonut lapsia.

Viime viikot olivat olleet muutenkin kireitä ja jännittyneitä. Olin viettänyt muutamia öitä Ollin luona, muutamia Aleksin luona ja viime viikonlopun Nikon luona. Kaikki se vain siksi, että tarvitsin etäisyyttä isään. Mistä tahansa puhuimmekaan, saimme aikaan vain jonkinlaisen riidan. Aloin tuntea itseni toivottomaksi, sekä toivottoman syylliseksi. Olin itse aiheuttanut tämän, enkä ehkä pystyisi enää korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa. Olin lintsannut koulusta, sillä koulunkäynti tuntui olevan kaikkein pienin huolenaiheistani.

Ainoa pieni valonpilkahdus elämässäni oli Carola. Tyttö ei tosin tiennyt, mihin sotkuun olin itseni saanut. Tuo tiesi vain osan Eliaksesta, ei muuta. Salailu toi minulle syyllisen olon. Mitä jos tuo ei olisi enää pitänyt minusta, saadessaan tietää kaiken? En voinut ottaa riskiä kertomalla. Toisaalta taas tuntui, kuin olisin esittänyt jotain, mitä en ollut. En tahtonut näyttää, miten päästäni sekaisin olin. Tuo olisi kuitenkin vain pitänyt minua outona ja viallisena.

Kello hipoi kahta yöllä, en saanut unta. Isän kuorsaus kantautui toiselta puolen asuntoa. Sain idean. Nousin sängystä ja vaihdoin vaatteet, etsin avaimet ja kävelin eteiseen. Kuulostelin hetken varmistaakseni, ettei mies varmasti herännyt. Kun niin ei käynyt, kiskoin kengät hiljaa jalkaan, sujautin takin varoen päälleni. Avasin oven niin hiljaa, kuin suinkin oli mahdollista. Kuuntelin jälleen, ja onnekseni tuo sama kuorsaus kuului yhä. Hivuttauduin rappukäytävään, suljin oven varovasti perässäni.

Kävelin yksin Oulun pimeillä, talvisilla, kaduilla. Lumi narskui kenkieni alla, se oli ainoa korviini kantautunut ääni. Minulla ei ollut määränpäätä, ei suunnitelmaa. Tahdoin vain hengähtää, saada hieman happea. Kenties pieni kävely auttaisi nukahtamaan. Minulla oli hieman omituinen olo. Ikään kuin tunne siitä, etten ollut yksin. Ketään ei kuitenkaan ollut näkyvissä, joten jatkoin matkaani, yrittäen ravistella ikävän tunteen pois. Olin vain vainoharhainen, siinä kaikki. Olin kenties vielä pahemmin sekaisin, kuin olin osannut itse edes arvioida.

Sama tunne roikkui kannoillani yhä, joten päätin lähteä kotiin. Olin kävellyt aivan tarpeeksi tälle illalle, tai yölle. En minä alunperinkään kovin kauas lähtenyt, kunhan vain pienelle jaloittelulle. Aloin lähestyä kerrostaloa, jossa asuntomme oli. Enää noin kortteli, ja olisin perillä. Ulkona ei näkynyt ketään, ei edes koiranulkoiluttajia. Autoja ei kulkenut, eikä asuntojen ikkunoista näkynyt valoja. Ainoastaan ikkunoita ja parvekkeita koristaneet jouluvalot osoittivat jonkinlaisia elonmerkkejä. Jouluun olisi enää muutamia päiviä, mutta olin kadottanut jouluintoni. En jaksanut enää innostua siitä.

Olisin aivan tuota pikaa kotona. Jatkoin kävelyä, ja pian pääsin lumipyryltä turvaan pieneen katokseen. Seisoin paikallani, mutta kuulin jostain läheltä lumen narinaa. Pienen ahdistuksen vallassa, aloin tonkia avainta taskuistani. Käänsin katseeni hetkeksi pois lasiovelta, ja nostin avaimen taskusta. Samassa huomasin taakseni ilmestyneet, suurikokoiset kengät. Olin kääntymässä ympäri, mutta olin liian hidas. Yhtäkkiä tunsin käden kasvoillani, peittäen suuni ja nenäni. Käden, jota peitti kämmenen kokoinen kankaanpala. Yritin huutaa apua, sekä tönäistä kimppuuni käyneen kummajaisen hieman loitommas. Ääni ei lähtenyt suustani, lihakseni eivät suostuneet toimimaan. Kaikki pimeni.