Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

14. Nyt ylös

Maanantai, en tahtonut nousta sängystä. En tahtonut mennä kouluun. Eilinen riita Emilian kanssa kalvoi mieltäni edelleen. Silti päätin antaa asian olla. En tahtonut kuulla tältä minkäänlaista anteeksipyyntöä, enkä varsinkaan pyytää häneltä anteeksi. Eilinen oli vain todistanut oikeaksi tunteeni siitä, ettei hän enää välittänyt minusta. Erityisen vihaiseksi minut teki se, miten tuo oli yrittänyt käyttää äitiäni minua vastaan. Se oli yksi ala-arvoisimmista tempuista, joita häneltä olisin voinut odottaa. Miten tuo saattoi ensin hylätä minut, ja sitten syyttää minua siitä, että olin vain "herkillä äitini vuoksi"? Pian ajatukseni keskeytti koputus ovellani, isä kurkisti ovelta.

"Jade hei. Sä oikeesti myöhästyt ihan just. Nyt ylös." Tuo ei tainnut pitää siitä, miten olin sammuttanut herätykseni ja palannut peiton alle.

"Onks ihan pakko?" Mumisin, hautautuen nyt kokonaan peiton turviin. Kuulin isän huokaisevan, sitten kuulin tämän askelien lähestyvän sänkyäni. Pian tuo istui sängyn reunalle ja raotti peittoa niin, että ikkunasta inhottavasti paistanut aamuaurinko heijasti silmiini.

"Mä tiedän ettet sä haluu mennä. Mut sun on vaan pakko. Et sä voi ikuisesti sitä vältellä." Hän kertoi myötätuntoisesti.

"Aina voi yrittää."

"Jade oikeesti. Nyt ylös, tai mä kannan sut ite autoon yökkärit päällä." Isän uhkaus sai minut vain huokaisemaan, lopulta ryömin pois peiton alta ja kävelin vastahakoisesti kohti vaatekaappiani.

Ja tässä sitä vain oltiin, kaikista vastusteluistani huolimatta - auton etupenkillä matkalla kohti vankilaa, jota kouluksikin kai kutsuttiin. Olin noussut sängystä sen verran myöhään, että aamupalakin oli jäänyt välistä. Ei sillä, että minulla juuri nyt olisi edes ollut ruokahalua. Hiukset jaksoin harjata juuri ja juuri. Ylläni minulla oli isältä saamani huppari, tietysti heidän bändinsä logolla. Se hyvä puoli oli siinä, että isä oli tunnetun bändin laulaja; ilmaisia vaatteita. Niitäkin oli ehtinyt kertyä kaappiini runsaasti. Mutta mitäpä siitä valittamaan, olivathan ne sentään mukavia päällä. Itse asiassa, pääsin uusiin vaatteisiin käsiksi jo ennen kuin ne pistettiin myyntiin. Kätevää, eikö?

Mumisin isälle hyvästit, loikkasin ulos autosta. Hän jätti minut läheiselle bussipysäkille, koulun parkkipaikalle vieminen olisi ollut riski. Joonas tosin usein vei minut sinne asti, vaikka yleensä sanoin, ettei hänen tarvitsisi. Sadepäivinä se oli tosin ihan mukavaa. Yllättävää kyllä, ei hän ollut jäänyt vielä kiinni. Laahustin väsyneesti kohti koulun ovia, pälyilin ympärilleni. En tahtonut nähdä häntä. Tiesin kyllä, etten voisi vältellä Emiliaa ikuisesti. Mutta kuka kieltää yrittämästä? Halusin pitää matalaa profiilia, yritin löytää Miron jostain käytäviltä haahuilemasta. Ja lopulta onnistuinkin siinä.

"Mitäs sä?" Hän kysyi heti tervehdittyään minua.

"Mikäs tässä. Kunhan riitelin ja raivosin, ja taisin menettää mun parhaan ystävän." Kerroin hänelle, yrittäen kuulostaa siltä, kuin minua ei olisi edes kiinnostanut. Kuten arvata saattaa, se oli helpommin sanottu kuin tehty. Siitä puhuminen meinasi saada kyyneleen karkaamaan poskelleni, mutta en antanut sen tapahtua.

"Siis mitä?" Miro kysyi, ikään kuin epäillen kuulemaansa. Ja näin yksittäinen kyynel pääsi valahtamaan kasvoilleni, uhaten tuoda ystävänsä mukana. Poika ei enää sanonut mitään, vaan kietoi kätensä ympärilleni lohdulliseen haliin. Se tuntui kieltämättä hyvältä. Tuntui hyvältä, että edes hän välitti.

"Oon pahoillani." Hän sanoi vetäytyessään. Pyyhkäisin kyyneleet pois hihallani.

"Älä oo. Parempi näin." Kerroin hänelle, vaikka en ollut siitä itsekään täysin varma.

Hetken kuluttua opettaja saapui avaamaan luokan oven, hörppien samalla kahvikupistaan. Raahauduimme luokkaan ja istuimme takariviin, johon tuo oli minut ensimmäisellä viikolla raahannut mukanaan. Biologia oli aineena ihan kivaa, mutta inhosin edellä mainitun aineen opettajaa. Tuo jo hieman vanhempi nainen tuntui olevan kellon ympäri huonolla tuulella. Hänelle ei tuntunut mikään kelpaavan. Vaikka yleensä en lähtenyt Miron hölmöyksiin mukaan, hän oli ilmeisesti ottanut tehtäväkseen saada hymyn kasvoilleni. Tuo selitteli toinen toistaan typerämpiä juttuja, opettajan saarnatessa kotitehtävistä. Jonkin ihmeen kaupalla vieressäni istunut poika sai minut jopa nauramaan. Ja siitähän tuo kiukkuinen mummeli ei ilahtunut.

"Ja mitähän se Jade siellä niin nauraa? Jaa vaan meille muillekin, kun on kerran niin hauskaa." Hän tuhahti, saaden verenkiertoni pysähtymään säikähdyksestä.

"Ei se mitään kovin hauskaa ollu." Päädyin sanomaan toivoen, että luokan edessä riehuva nainen antaisi asian olla.

"Ei kun kerro vaan! Kukapa ei kaipais pieniä nauruja päiväänsä." Tuo jatkoi. Käänsin katseeni pulpettiin, ikään kuin yrittäen muuttua näkymättömäksi. Ei onnistunut.

"No sitä vähän minäkin. Jos ens kerralla vaikka keskityt opetukseen, niin voit sinäki päästä kokeesta läpi." Tuon sanottuaan kuulin muutaman naurahduksen ympäri luokkaa. Mitä hän nyt tuollakin tarkoitti? Eihän meillä ollut vielä edes ollut koetta.

Oli toiseksi viimeisen välitunnin aika, päivä oli tuntunut pitkältä. Onnekseni en ollut vielä törmännyt Emiliaan, tai tämän uusiin ystäviin. Olin yhä vihainen hänelle, mutta samalla myös itselleni. Olin liian herkkä, jos en olisi ottanut itseeni tuon käytöksestä, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Niin inhottavalta kuin se kuulostaakin, kävin tuota läpi päässäni jatkuvalla syötöllä. Syytin itseäni, vaikka eihän Emiliakaan ollut täysin syytön tapahtuneeseen. Ja aivan kuin nuo olisivat osanneet lukea ajatuksiani, näin neljän hengen tyttöjoukon lähestyvän. Mukana oli tietysti myös entinen paras ystäväni. Siinä paha missä mainitaan. Oletin heidän vain kävelevän ohitseni, mutta sen sijaan he katselivat minua päästä varpaisiin, samalla naureskellen. Ja niin he sitten päättivät pysähtyä kohdalleni.

"Ooks sä joku vitun Blind Channel -fani?" Kysyi se sama idiootti, joka oli kävellyt minua päin kahvilassa. Tuon äänensävy oli ivallinen, muut tytöistä naureskelivat mukana. Myös Emilia.

"Mitä se sulle kuuluu, vaikka olisinkin?" Se mitä minun teki mieli sanoa, oli jotain aivan muuta. Mutta olisiko ollut järkevää kertoa tuollaisille idiooteille, että olinkin oikeasti toisen laulajan tytär? Kuka sitä olisi edes uskonut? Emilia olisi tietysti voinut puuttua tilanteeseen jollain tapaa, mutta ei hän sitä tietenkään olisi tehnyt.

"Kasvaisit säkin hei vähän." Toinen tyttö naurahti. Häntä en ollutkaan nähnyt aiemmin. Heidän lisäkseen mukana oli tuo sama, kaunis, mustahiuksinen tyttö.

"Oliko muuta? Menee päivä pilalle kun näkee tollasia pettureita." Sanoin hetken mielijohteesta, tietysti katsoen Emiliaa. Tuo vain pyöräytti silmiään.

"Sinuna varoisin sanojani." Tuo mustahiuksinen tyttö sanoi. Emilia oli tainnut kertoa tuon nimeksi Carola.

"Tai mitä?" Hymähdin pienesti. Kukaan ei sanonut mitään, joten jatkoin matkaani, jättäen heidät käytävään seisomaan. Totta puhuen oli ihme, että olin saanut nuo sanat suustani. Olinhan aina ollut se ujo ja hiljainen tyttö.

A/n:
Siitä viikonlopun kunniaks uutta lukua. Ihanaa ja rentoa viikonloppua kaikille <3