Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

27. Marraskuu

Marraskuu...

Elimme vuoden toiseksi viimeisen kuukauden ensimmäistä päivää, ja puolestani koko kuukauden olisi voinut ohittaa. Ankea ilma, putoilevat puiden lehdet ja pimeät illat. Syksy tuntui siltä, kuin koko maailma olisi pudonnut melankoliseen kierteeseen. En voinut käsittää, miten joku voisi pitää syksystä, tai edes talvesta. Lienee tarpeetonta sanoa, että itse ylistin kesää. Kävelin bussipysäkiltä kohti isän ja tämän bändin studiota. Mies oli seonnut, ja jostain kumman syystä halusi väkisin raahata minut mukanaan. Itse tulin tosin suoraan koulusta, joten sainpahan hengähtää edes hetken omassa rauhassa, kunnes olisin taas ihmisten ympäröimä.

Saattoihan isällä olla jokin pointti minun ulos raahaamisessani. Kenties tuo ajatteli, että minun täytyisi nähdä oikeitakin ihmisiä, eikä vain lymyillä omassa pimeyden tyyssijassani. Eikö koulussa käyminen muka riittänyt? Omasta mielestäni näin siellä päivittäin aivan tarpeeksi suuren joukon tylyjä teinejä. Olimme muutenkin riidelleet isän kanssa harvinaisen paljon lähiaikoina. Olihan se tietysti harmi, sillä kukapa jatkuvasti haluaisi riidellä. Tuntui siltä, kuin menettäisin hermoni aivan mitättömistä ja pienistä asioista. Riitti, että isä kysyi miten koulupäivä sujui, ja aloin nähdä punaista. Se oli pelottavaa, sillä en minä ennen ollut niin lyhytpinnainen. En halunnut olla tällainen.

Kiusaaminen oli alkanut muuttaa muotoaan psyykkisestä fyysiseen. En sopinut joukkoon, ja se tehtiin minulle erittäin selväksi. Joka ikinen päivä sain kuulla, ettei kukaan kaipaisi kaltaistani kummajaista. Minulle kerrottiin, etten ollut tervetullut kouluumme. Minulle näytettiin, etten ollut minkään arvoinen. Vähitellen aloin itsekin uskoa niin, aloin ajatella niin. Olin arvoton, eikä kukaan minua kaivannut. Minut oli ikään kuin aivopesty vihaamaan itseäni, ohjelmoitu kääntymään itseäni vastaan. Sitä hoettiin niin kauan, että viimein uskoin sen itsekin; olin pelkkää roskaa.

"Mitäs mun lempi Hakaniemelle kuuluu?" Aleksi kysyi energisesti, tullessaan avaamaan treeniksen oven. Lähdimme kävelemään kohti heidän studiotaan.

"Mikäs tässä." Hymähdin olkia kohauttaen.

"Ootpa tylsä, nyt niitä yksityiskohtia ja sassiin!" Hän vaati leikkisään sävyyn, selvästi yrittäen innostaa minua.

"Sellasta se elämä on, tylsää. Ei mulla mitään sen erikoisempii yksityiskohtii oo kerrottavaks." Kerroin lyhyesti, pian saavuimme jo määränpäähän.

"Kato Jade! Suakin näkee." Niko sanoi heti, kun olimme astuneet ovesta sisään. Vastasin tuolle suomalaiseen tapaan pienellä nyökkäyksellä.

"Onks sulla nälkä? Voin käydä kaupassa, tai voidaan vaikka tilata jotain, jos haluut." Isä alkoi hössöttää heti minut nähtyään. Pudistin tuolle päätäni pienesti.

"Ei mulla oo. Söin koulussa aika paljon." Selitin hänelle, tietäen täysin, ettei se pitänyt paikkaansa. Todellisuudessa olin raahautunut ruokalaan vain Miron seuraksi. Siellä sitten istuin ja juttelin, samalla pyöritellen ruokaa lautasellani, luodakseni illuusion siitä, että kävin syömässä.

"Okei. No mut sanot sit kun on." Hän hymähti ja alkoi sitten keskustella Nikon ja Joonaksen kanssa.

Mitä minä täällä ylipäätään tein? Eivät he minun seuraani kaivanneet, joten turhaan minut tänne raahattiin. Isällä vain tuntui olevan jokin ihmeellinen pakkomielle tyttärensä kiduttamiseen. Jälkeenpäin tuntui pahalta ajatella noin, sillä hyväähän mies vain tarkoitti. Tuo ei vain tuntunut ymmärtävän, ettei tuon näkemys hyvästä ehkä ollut aivan sama kuin minun. Olin yllättynyt, ettei Carola ollut juurikaan reagoinut nähdessään isäni tuon surullisenkuuluisan perjantai-illan jälkeen. Ei se häntä tuntunut kiinnostavan. Kävi yhä entistä selkeämmäksi, että Emilia oli kaiken sen juoruilun ja ilkeilyn takana. Ei Carola kenties ollutkaan niin ilkeä kusipää, kuin olin alkuun luullut.

Hänestä puheenollen, en ollut juurikaan nähnyt häntä koulussa. Aina silloin tällöin saatoin törmätä häneen välitunnilla tai käytävässä, mutta en niin usein kuin aiemmin. Minut nähdessään hän oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Toisaalta, mikä siinä oli niin ihmeellistä. Oli hölmöä minulta edes ajatella, että tuo yksi ilta olisi voinut muuttaa jotain. Siltikin, kieltämättä kiinnitin tyttöön enemmän huomiota kuin aiemmin. Välitunneilla yritin etsiä häntä katseellani, mutta harvoin onnistuin. Sen illan ajatteleminen sai minut yhä punastumaan. Se sai minut ajattelemaan. Olinko oikeasti ihastunut?

Tuo Jereksi esittäytynyt, mystinen mies, oli vallannut ison osan ajatuksistani. Olin nimittäin nähnyt hänet moneen kertaan, useassa eri paikassa ja tilanteessa. Joskus olin kaupassa ja huomasin tuon viereisen osaston hyllyillä, joskus odotin bussia ja bongasin tutun silmäparin tien toisella puolen. Aloin olla yhä vakuuttuneempi siitä, ettei se voinut olla sattumaa. Mutta mitä minä olisin asialle voinut tehdä? En halunnut huolestuttaa isää turhaan. Ehkä minä vain kuvittelin, ehkä minusta oli vain tullut vainoharhainen.

"Huhuu, maa kutsuu." Joonaksen ääni huhuili, palasin ajatuksistani takaisin tähän todellisuuteen.

"Hm? Mitä?" Kysyin hämilläni, enhän ollut keskittynyt heidän puheisiinsa.

"Aiotaan tilata ruokaa. Mitä sä haluut?" Aleksi puolestaan kysyi.

"En mä kiitti, ei oo nälkä." Sanoin enempiä miettimättä.

"Mut siitähän on jo useempi tunti kun oot viimeks syöny." Olli ihmetteli. Katsoin kelloa, ja tajusin sen olevan jo aivan liikaa. Miten kauan olin oikein ollut uppoutuneena omiin ajatuksiini?

"Söin vaan paljon koulussa." Käytin samaa tekosyytä, kuin aiemminkin.

"Joo, mut pitäähän sun nyt silti jotain syödä." Isä puuttui keskusteluun. Katsoin häntä, ja saatoin erottaa pienen huolen tämän kasvoilta.

"Saat päättää paikan." Aleksi ehdotti kompromissin toivossa. Mikseivät he nyt vain voineet antaa asian olla?

"Alan oikeestaan olee aika väsyny. Voisin lähtee vaikka kotiin. Syön sit siellä." Vakuutin heille. Isän ilme kertoi, ettei hän tahtonut uskoa.

"No kaipa mäkin sit voisin lähteä samaa matkaa, ni sun ei tarvii mennä bussilla." Hän ilmoitti ja nousi sohvalta. Ei aivan se lopputulos jota toivoin, mutta kelvatkoon.