Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

7. Mä en haluu puhuu siitä

"Siis ihanko oikeesti?" Emilia kyseenalaisti, kun olin kertonut hänelle kaiken.

"No joo joo! Miks mä nyt tällasta yhtäkkiä keksisin?" Tuhahdin hänelle.

"Anteeks. Mä... En tiiä mitä sanoa." Vierelläni istunut tyttö sanoi, ja kietoi kätensä hellästi ympärilleni.

"Oon pahoillani." Hän jatkoi.

Päädyimme katsomaan elokuvaa, se oli varmaan jokin Emilian keino yrittää harhauttaa ajatukseni muualle. Valitettavasti se ei vain toiminut, kuten arvata saattaa. Mutta oliko se edes mikään ihme? Tuijotin näyttöä lamaantuneena, käydessäni asioita läpi päässäni. En voinut uskoa niitä todeksi. Miten se oli edes mahdollista? Oloni oli niin epätodellinen. Toivoin, että pian heräisin, ja tajuaisin kaiken olleen pelkkää painajaista. Mutta niin ei valitettavasti ollut. Miksi isä olisi muka keksinyt jotain tällaista? Sen täytyi olla totta, vaikka tietysti toivoin, ettei olisi.

"Mitä tää Elias sit teki, jos se ei ollu sellanen ihminen, jokska sun äiti sitä luuli?" Emilia kysyi hetken kuluttua huomattuaan, etten seurannut elokuvaa ollenkaan.

"En mä tiedä. Ei iskä kertonu mulle mitään yksityiskohtia. Se vaan sano, ettei Elias osannu lopettaa ajoissa. Ja et se oli äkkipikanen ja arvaamaton." Kerroin olkiani kohauttaen. Minun tuskin kannatti edes käyttää aikaani asian miettimiseen. Ehkä en edes halunnut tietää totuutta. Mutta siltikään en voinut lopettaa asian pohtimista.

"Äkkipikanen ja arvaamaton? Voisko se tarkottaa väkivaltasta? Tai siis, en mä ainakaan haluis kertoa mun lapselle suoraan, et äiti sai turpaan ex-poikaystävältään."

"Lopeta."

"No anteeks. Mä luulin et sä halusit tietää. Mut kyllähän se käy järkeen-"

"Emilia oikeesti. Mä en haluu puhuu sitä enää." Tuhahdin, kääntäen katseeni muualle, ja halaten polviani. Sen ajatteleminen sattui. Tiesin, ettei ystäväni mitään pahaa tarkoittanut. Hän oli vain utelias, eikä aina ymmärtänyt antaa asioiden olla.

Kävelin pimenevässä illassa kotia kohti, vaikka olihan ulkona ennemmin hämärää, kuin oikeasti pimeää. Emilian äiti oli tarjoutunut viemään minut kotiin, mutta kieltäydyin tarjouksesta. Tarvitsin raitista ilmaa, tahdoin pohtia asioita omassa rauhassani. Oli hiljaista, jos ohi ajavien autojen melua ja koiran haukkumista ei laskettu. Yritin olla ajattelematta äitiä, mutta en kyennyt siihen. Niin paljon muistoja, jotka kerran olivat iloisia, mutta nyt tuntuivat repivän haavojani auki.

"Tuu jo! Mä en haluu myöhästyä!" Huusin äidilleni, joka yritti kaikessa rauhassa solmia kengännauhojaan. Hän vain naurahti ja vakuutti, ettei meillä olisi mitään kiirettä.

"Rauha maahan, ei me myöhästytä." Tuo hymähti.

"Mut mitä jos on ruuhkaa? Tai jos auto hajoaa? Tai jos-"

"Me ollaan hyvissä ajoin, eikä meillä oo mitään kiirettä. Ei, vaikka auto hajoais." Hän vakuutti, kasvoillaan lempeä hymy.

Automatka tuntui kidutukselta. Aika kului hitaasti, aivan kuin se olisi täysin pysähtynyt. Tuntui siltä, kuin kaikki autot ympärillämme olisivat ajaneet paljon kovempaa. Yritin selittää äidille, että nyt oli kiire. Hän kuitenkin kertoi, ettei tahtonut sakkoja ylinopeudesta. Kummallista, eikö? Auton ulkopuolella alkoi sataa, pisarat liukuivat kilpaa ikkunaa pitkin. Lasi alkoi huurtua, joten päätin käyttää tilaisuuden hyväksi. Kiskoin hanskan kädestäni ja piirsin ikkunaan hymynaaman. Äiti oli niin keskittynyt ajamaan, ettei huomannut.

Seisoimme suuren rakennuksen ulkopuolella, edessämme pitkä jono ihmisiä. Oli kylmä, pakkanen tuntui purevan haalarini läpi aivan tuosta vain. Sormeni olivat jäässä, vaikka hanskojen olisi pitänyt lämmittää niitä edes hieman. Puhalsin ilmaa suustani, saaden aikaan höyryä. Se tuntui mullistavan pienen tytön maailman. Siispä tein niin aina uudestaan ja uudestaan, äidin seuratessa vieressä huvittuneena.

Olimme keskellä äänekästä ihmisjoukkoa, kaikki näyttivät kamalan pitkiltä. Äiti piti kädestäni kiinni, etten vain hukkuisi ihmisten sekaan. Yhtäkkiä valot sammuivat, ja kaiuttimista alkoi kuulua musiikkia. Ihmiset ympärilläni alkoivat hurrata ja taputtaa. Sitten minä sen kuulin, tutun miehen äänen. Äiti nosti minut olkapäilleen, jotta näkisin. Näytin käsilläni sydäntä lavaa kohti, pian isä vastasi, muodostaen sydämen omilla käsillään.

Tunsin lämpimän kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Kaipasin häntä. Kaipasin häntä aivan älyttömästi. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain tuodakseni äidin takaisin. valitettavasti maailma ei vain toiminut niin. En saisi häntä takaisin, vaikka miten tahtoisin. Huomaamattani kyyneleitä alkoi kertyä enemmänkin, en edes yrittänyt estellä niitä. Ei kukaan minua ollut tuijottamassa, joten oli turhaa peitellä. Säikähdin kuitenkin hieman, kun vierelleni ajoi auto, pysähtyen sitten tien sivuun. Pian auton ikkuna aukesi.

"Jade? Mitä sä täällä yksin teet tähän aikaan?" Kysyi tuttu miehen ääni. Olli. Pyyhkäisin nopeasti kyyneleet poskiltani.

"Oon menossa kotiin Emilialta." Kerroin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta.

"Onks jotain tapahtunu?" Tuo kysyi hieman huolestunut sävy äänessään.

"Ei mitään erikoista." Yritin tokaista mahdollisimman huolettomasti.

"Ootko varma?" Hän kysyi, näyttäen hieman epäileväiseltä. Oliko se edes ihme?

"Täysin varma." Vakuutin jälleen.

"No hyvä. Hyppää kyytiin, mä heitän sut kotiin."

"Ei sun tarvii, ei tästä enää kovin pitkästi oo."

"Höpsis. Samaan suuntaan me ollaan joka tapauksessa menossa. Joonas unohti sen laturin studiolle, ja mä lupasin viedä sen sille." Hän selitti, näyttäen minulle valkoista johdon pätkää.

"Sitä paitsi. Saisin Joelilta huutista, jos jättäisin sut tänne yksin kävelemään." Basisti lisäsi naurahtaen, saaden minutkin hymähtämään. Lopulta suostuin tämän pyyntöön, ja kiipesin pelkääjän paikalle.

Matkan aikana mies yritti udella, oliko kaikki varmasti hyvin. Hän oli heistä se, jolle oli kaikkein helpoin puhua. Oli se sitten mitä vain, saatoin kääntyä hänen puoleensa. Niin se oli oikeastaan aina ollut. Ja tulisi aina olemaan, jos se minusta olisi kiinni. Siksi päätinkin kerätä rohkeuteni, ja avata jälleen suuni.

"Kertoko äiti sulle ikinä, mitä Elias teki?"