Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

34. Petturi

Heräsin aikaisin, en saanut enää unta. Ei sillä, että olisin juurikaan nukkunut koko yönä. Korvieni välissä raivosi valtava myrsky, ajatukseni olivat yksi iso sotku. Saatoin kuulla Ollin kuorsauksen tuon makuuhuoneesta olohuoneeseen asti. Joku sentään nukkui. Olin häpeissäni siitä, mitä eilen tapahtui. Basistin sanat olivat saaneet minut miettimään. Pienen huokauksen saattelemana, nousin ylös sohvalta, suuntasin kohti parveketta. Ulkona käveli muutamia ihmisiä koirien kanssa, läheisellä tiellä kulki yksittäisiä autoja silloin tällöin. Säälin heitä, jotka olivat tähän aikaan jo matkalla töihin. Aurinko ei ollut vielä läheskään noussut, katulamput ja kuu valaisivat pimeää kaupunkia.

En jaksanut edes ajatella, että huomenna joutuisin jälleen raahaamaan itseni kouluun. Itse koulunkäynti saattoi tosin olla pienin murheistani. Ei minua olisi voinut vähempää kiinnostaa se, millaisia numeroita sain. Ongelma vain oli siinä, että koulussa minua odotti eräs ilkimys ja tuon ystävät. En halunnut mennä sinne. Olin kertaalleen saanut kuonooni pahemmin, sen jälkeen Mikael oli jättänyt minut rauhaan muutamaksi päiväksi. Kuten arvata saattaa, tuon kusipäisyys jatkui muutaman vapaapäivän jälkeen, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mustelmia, nenäverenvuotoja, mitä vielä? Olin valmis luovuttamaan. Ei minusta ollut mihinkään. Olin turha, kukaan ei kaivannut minua.

Vihasin itseäni. Mikael ja tuon ystävät olivat onnistuneet kääntämään minutkin itseäni vastaan. Aloin nähdä itseni arvottomana romuna, peilin edessä näin pelkkiä vikoja. Olin turtunut, päivä päivältä välitin itsestäni yhä vähemmän ja vähemmän. En ollut varma, miten kauan kestäisin sitä. Miten pitkään kestäisin itseäni. Ennen kuin ehdin hukkua ajatuksiini yhtään sen enempää, kuulin oven avautuvan toisella puolen asuntoa.

"Ai sä oot jo hereillä." Uninen Olli hämmästeli, astellessaan haukotellen olohuoneeseen.

"Huomenta vaan sullekin." Hymähdin pienesti.

"Mitä haluut aamupalaks? Voin laittaa meille jotain, kun oon käyny suihkussa." Mies kysyi, selaten puhelintaan.

"Ei oo oikeen nälkä." Vastasin nopeasti.

"En usko. Siitähän on ikuisuus, kun oot syöny viimeks." Hän kommentoi.

"En mä yleensä ees syö aamupalaa, enköhän mä pärjää." Yritin vakuuttaa häntä, mutta epäonnistuin.

"Kyllä sä ennen ainakin söit. Mistä nyt on kyse?" Hän ihmetteli, laittaen puhelimensa pois, ja kääntäen kysyvän katseensa minuun.

"Ihmiset muuttuu. Jos mä oon joskus tehny jotain, se ei tarkota et tuun tekemään sitä aina." Sanoin huokaisten. Olin ajanut itseni nurkkaan.

"Mitä tää on? Kyllähän susta nyt näkee, ettei kaikki oo hyvin." Tuo sanoi myötätuntoiseen sävyyn. Kieltäydyin katsomasta häneen.

"Kaikki on ihan hyvin, oikeesti." Sain sanottua lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

"Uskotko tohon ees ite?"

Pienen vakuuttelun jälkeen, Olli oli viimein lähtenyt suihkuun ja jättänyt minut rauhaan. Tietysti minä hänestä välitin, paljon. En vain jaksanut kuunnella enää yhtäkään kysymystä, tai saarnaa siitä, miten olin huono salailemaan asioita. Kummallisesti olin kuitenkin onnistunut salaamaan haavojen täyttämiä käsiäni jo jonkin aikaa, eikä kukaan ollut huomannut mitään. Ironista. Välillä kyseenalaistin jo omaa järkeänikin. Olin kai jo menettänyt sen, tai ainakin suurimman osan siitä. Yhtäkkiä ovikello soi. Koska Olli oli yhä suihkussa, koin velvollisuudekseni käydä avaamassa oven. En vaivautunut edes katsomaan ovisilmästä, kuka oven takana odotti.

"Mitä sä täällä teet?" Kysyin isältäni, joka oli ilmestynyt basistin ovelle aikaisin aamusta. Tuon kasvoilta saattoi nähdä, ettei hän ollut juurikaan nukkunut. Sittenhän meitä oli kaksi. Pian kuulinkin suihkun sammuvan, ja hetkeä myöhemmin nuorempi mies astui ulos kylppäristä.

"Petturi." Tuhahdin hänet nähdessään.

"Älä sä rupee Ollia syyttelemään, se teki ihan oikein. Mikä ihme suhun on menny?" Isä kommentoi. Hän ei ollut enää niin kiihtynyt kuin eilen, eikä hän oikeastaan kuulostanut edes vihaiselta. Käänsin katseeni lattiaan, hieman häpeissäni.

"Takki päälle ja kengät jalkaan. Lähetään kotiin, ja sit sä saat luvan selittää pari juttua." Pitkä blondi huokaisi ja ojensi minulle takkini naulakosta. Ilman vastaväitteitä, aloin kiskoa sitä päälleni, vedin kengät jalkaani. Isä kääntyi lähteäkseen, mutta käänsi sitten katseensa takaisin toisella puolella eteistä seisoneeseen Olliin.

"Kiitti vielä." Tuo sanoi, saaden basistin nyökkäämään. Miehet huikkasivat toisilleen hyvästit, sitten lähdimme kohti parkkipaikkaa.

Isä yritti saada aikaan keskustelua jo kotimatkalla, mutta kieltäydyin puhumasta. Lopulta mies luovutti, ja antoi asian olla. Tiesin kyllä, etten voisi välttää edessä olevaa keskustelua. Silti halusin viivyttää sitä niin pitkään, kuin suinkin oli mahdollista. Olisihan se pitänyt arvata, että Ollikin olisi uskollisempi isälle, kuin minulle. Toisaalta se oli ihan ymmärrettävää. Olin alaikäinen, ja isä oli yksi hänen parhaista ystävistään. Sillä hetkellä olin tosin niin pettynyt, etten kyennyt ajattelemaan asiaa noin laajasti. Tuntui lähinnä siltä, kuin maailma kaatuisi.

"Etkä nyt livistä mihinkään." Isä sanoi heti kotiin päästyämme, kun olin suuntaamassa omaan huoneeseeni.

"No mitä?" Kysyin, seuratessani häntä olohuoneeseen. Tuo istui sohvalle, ja kääntyi sitten katsomaan minua.

"Istu alas." Hän pyysi. Pyöräytin tuolle silmiäni, mutta päätin silti tehdä työtä käskettyä.

"Alotetaan vaikka sillä, etten ois saanu menettää hermojani niin. Mut mä toivon et sä ymmärrät, et mä ihan oikeasti ajattelen vaan sun parasta, vaikka se ei ehkä siltä tunnukaan." Tuo selitti, vastasin pienellä nyökkäyksellä.

"Hyvä. Ja sä varmaan tajuat, et eilisen ois voinut hoitaa vähän paremmallakin tavalla?" Hän oletti, vastasin jälleen nyökkäyksellä.

"Mä en oo vihanen. Oon vaan vähän huolissani." Isä jatkoi, nostin viimein katseeni häneen.

"Miks?" Päätin kysyä.

"Et oo oikeen ollu oma ittes." Hän totesi lyhyesti. En vastannut enää mitään.

"Kai sä tiiät, et voit kertoa mulle ihan mistä vaan?" Tämä jatkoi.

"Tiiän. Oon pahoillani et oon ollu aika idiootti. Mut koulu vaan stressaa aika paljon. Ja tietty kans se stalkkeri. Vähän vaan ollu hermot kireellä." Vakuutin, yrittäen nostaa kasvoilleni edes jonkinlaisen hymyn.

"Mä ymmärrän. Mut ens kerralla ei enää tollasia temppuja, eihän?" Mies pyysi.

"Oisin varmaan menettäny järkeni, jos Olli ei olis laittanu viestiä." Hän naurahti pienesti, keventäen raskasta tunnelmaa hieman.