En tahtonut nousta sängystä. Vesipisarat ropisivat ikkunaa vasten. Viileä alkusyksyinen tuuli riepotteli puiden lehtiä, sen saattoi tuntea jopa lämpimän peiton alle. Isä huusi keittiöstä, pyytäen minua nousemaan. En ollut nukkunut, en silmäystäkään. Pakotin itseni ylös, vaikka miten olisi tehnyt mieli jäädä lämpimän ja turvallisen peiton suojaan makaamaan. Vastahakoisesti vaihdoin vaatteet ja pesin hampaani. Aamupalan saattoi unohtaa kokonaan, ei minulla ollut ruokahalua. Isä ei edes jaksanut huomauttaa asiasta. Hänestä näki, ettei viime yö ollut hänellekään kovin helppo.
Kello lähestyi jo kahta, istuin studion sohvalla puhelinta selaten. Ei sielläkään mitään uutta ollut. Isä bändeineen hääräsi uusien biisien kanssa, minun seuratessa vierestä. Tai ainakin he yrittivät. Tavanomainen, äänekäs puheensorina oli poissa. He kaikki tuntuivat olevan aivan ajatuksissaan. Niko yritti pohtia sanoja, mutta huonolla menestyksellä. Sen sijaan hän lähinnä raapi päätään turhautuneena. Joonas tuijotti tyhjyyteen, katse täynnä tyhjää. Tommi istui hiljaa, katse käsiin liimautuneena. Olli istui vieressäni, lepuuttaen kättään ylhäällä olleen polveni päällä. Aleksista saattoi aistia jotain, mitä hänestä oli vaikea kuvitella. Vihaa. Isä yritti epätoivoisesti saada itsensä ja muut palaamaan työnteon pariin, mutta turhaan. Huone vaikutti siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Oliko se edes ihme?
Istuin autossa, passiivisesti ulos ikkunasta tuijottaen. Olimme matkalla erääseen ravintolaan, jossa meidän oli tapana käydä syömässä joka ikinen vuosi. Se oli äidin lempiravintola. Isä ei edes yrittänyt ylläpitää keskustelua, hän tiesi sen olevan turhaa. Joskus hiljaisuus toi jonkinlaista lohtua. Istuimme siinä hiljaa, tietäen molemmat, mitä kumpikin päässämme kävimme läpi. Sanoille ei ollut käyttöä, ne olivat turhia. Olin yllättynyt, ettei Emiliasta ollut kuulunut mitään. Yleensä hän soitti, tai vähintään laittoi viestiä, tänä päivänä. Nyt hänestä ei ollut kuulunut mitään. Vaikka kuinka katsoin puhelimeni näyttöä, en nähnyt ystäväni nimeä. Aivan kuin tuo olisi unohtanut minut.
Istuimme pöydässä, minä, isä, Aleksi, Amanda ja isovanhempani. He juttelivat rauhaksiin jostain samalla syöden, minä istuin paikallani lautasta tuijotellen. Oloni oli niin tyhjä. Tämä päivä muistutti joka ikinen kerta siitä, mitä olin menettänyt. Mitä me olimme menettäneet. Silti he raahautuivat tänne ja juttelivat hymy huulillaan. Isästä kyllä näki, ettei hymy ollut aito. Olikohan kenenkään? Ainakin he yrittivät kohottaa tunnelmaa, lopettamalla synkistelyn. Itse en vaivautunut edes yrittämään. Inhosin tätä päivää, inhosin tätä oloa. Muutaman päivän päästä oloni oli yleensä jo melko normaali. Se hellittäisi nytkin, eikö?
"Ootko jo ajatellut, mitä teet peruskoulun jälkeen?" Vaari kysyi yllättäen, kiskoen minut takaisin todellisuuteen. Mitä hän nyt tuollaisia kyseli? Vastahan olin aloittanut yläasteen.
"En oo vielä." Hymähdin mitäänsanomattomasti.
"Eihän sun nyt sellasta vielä tarviikaan tietää." Mummi vakuutti, antaen miehelleen tuiman katseen. Vieressäni istunut Amanda tarttui käteeni pöydän alla, silittäen kämmenselkääni rauhoittavasti peukalollaan. Kenties tuo oli hänen tapansa kertoa, että kaikki järjestyisi, eikä minun pitäisi murehtia tulevaisuutta. Huomioni kiinnittivät jäljet tuon kädessä. Olinhan minä ne jo nähnyt, mutta ne saivat minut ajattelemaan. Muistin, miten äitini käsissä oli ollut samanlaisia arpia. En minä pienenä niistä mitään ymmärtänyt, olinhan vain naiivi lapsi. Ei minulle haluttu kertoa kaikkea. Sanomattakin selvää, että nyt ymmärsin jo, mitä ne tarkoittivat.
"Mitäs mietit?" Amanda kysyi, kun muut olivat uppoutuneet omaan keskusteluunsa.
"Enpä mitään ihmeellistä." Hymähdin pienesti.
"Ei sun tarvii sitä peitellä." Hän sanoi myötätuntoisesti. Katsoin häntä kummastellen.
"Mitä sä tarkotat?"
"Sulla on oikeus olla surullinen. Kyllä mä tiedän, miten paljon se sattuu." Hän sanoi, ikään kuin lukien ajatuksiani. Hän oli oikeassa. Se sattui. Aivan kuin helvetin liekit olisivat polttaneet ihoani tunnistamattomaan muotoon. Joskus vanhat "ystäväni" olivat käskeneet minun päästä asiasta yli. He sanoivat, että ajan kanssa se helpottaisi. Eivät he ymmärtäneet.
"Millon se sit lakkaa sattumasta?" Päätin kysyä. Tuon kasvoilla oli surun peittämä, vaikkakin jollain tapaa lohdullinen hymy.
"Ei se koskaan lakkaa sattumasta. Sen kanssa vaan oppii elämään."
Matka kotiin oli hiljainen, aivan kuten aiemminkin. En halunnut edes ajatella, että joutuisin vielä uudestaan lähtemään ihmisten ilmoille. Olin aivan valmis sulkemaan silmäni ja nukkumaan, vaikka kello ei ollut edes viittä. Syömisen jälkeen olimme käyneet äidin haudalla. Se oli jotain, mihin en uskonut tottuvani ikinä. Kukapa sellaiseen oikeastaan edes haluaisi tottua? Isä lähtisi ilmeisesti ystäviensä kanssa baariin illemmalla. Saisin siis olla yksin, sillä en minä kovin myöhään aikonut Miron kanssa viipyä.
Makasin sängyssä, kattoon tuijottaen. Pian minun täytyisi taas lähteä. Mitä jos en vain yksinkertaisesti jaksaisi nousta? Jos en vain pystyisi? Jonkun mielestä olisin varmasti ollut säälittävä. Joku olisi varmasti käskenyt minun ryhdistäytyä, ottaa itseäni niskasta kiinni. Mutta mitä he muka tiesivät? Eivät he ymmärtäneet kivusta mitään. Miten olisivat muka voineet? Ei sellaista ymmärrä, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Ulkopuolisen on helppo pitää käytöstäni naurettavana ja säälittävänä. Voi kun he vain vain tietäisivät kaiken sen, mitä sisälläni kävin läpi. Joka ikinen vuosi, jouduin käsittelemään asiaa uudestaan. Joka ikinen yö, jouduin palaamaan siihen hetkeen ja toivomaan ettei mitään olisi koskaan edes tapahtunut.
Pakotin itseni ylös pehmeältä patjalta, jo toisen kerran saman päivän aikana. Sovittu mikä sovittu, kai minun oli pakko yrittää ryhdistäytyä. Kävelin peilin luokse ja katsoin väsynyttä kuvajaista edessäni. Harjasin hiukseni ja vaihdoin vaatteeni, yrittäen näyttää edes jollain tasolla huolitellulta. Toisaalta, Miro oli nähnyt minut rähjäisissä huppareissa ja sotkuisilla hiuksilla, silmäpussit kasvoillani. Ehkä murehdin turhaan.
A/n:
Laitetaanpa tää nyt vaikka heti tänne. Turha tätä varmaan enää tässä kohtaa on säästellä🙈
Kävin muuten katsomassa mun vanhimpien tarinoiden tilannetta. Aika Ennen Huomista hittaa kohta 8k, ja Sisältä Pimeällä on jo komeat 11k😍 Kiitos teille, jotka ootte olleet matkassa mukana alkuajoilta asti. Ja totta kai kiitos myös teille, jotka ootte liittyneet joukkoon vasta myöhemmin. Ootte parhaita❤️
DU LIEST GERADE
Sysimusta Paratiisi || Blind Channel
FanfictionSisältövaroitus! Yläkoulu, kenties yksi elämän jännittävimmistä ajoista. Kaikki ovat epävarmoja itsestään ja tulevaisuudestaan. Kaikki haluavat hyväksyntää, jotkut hakevat sitä joskus hieman väärin keinoin. 13-vuotias Jade joutuukin kurjaan kiertees...