Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

39. Mä haluun auttaa sua

Tässä sitä nyt istuttiin, Nikon auton pelkääjän paikalla, matkalla kotiin. Minulla oli huono olo. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin jäänyt kiinni. En tahtonut isän tietävän. En tahtonut satuttaa häntä. Mitä jos tuo pitäisi minua aivan epäonnistuneena lapsena? Pelkäsin hänen pettyvän minuun. Niko ei ollut toistaiseksi sanonut isälle asiasta mitään, mutta se oli auttamatta edessä heti, kun pääsisimme kotiin. Olin peloissani edessä olevasta keskustelusta. En tahtoisi puhua isälle, tai kenellekään muullekaan. Oli niin häpeissäni ja vihainen.

Saavuimme lopulta tutun kerrostalon parkkipaikalle. Autosta noustessani matelin niin hitaasti, kuin suinkin osasin. Vaikka eihän tulevaa voisi välttää matelemalla. Mitä oikein ajattelin? Jännittyneenä astelin laulajan perässä rappukäytävään, ja pikkuhiljaa kohti omaa asuntoamme. Saatoin tuntea kämmenteni hikoavan, olin niin hermostunut. Mitä jos isä suuttuisi? Olin niin ahdistunut, että toivoin maan nielevän minut lopullisesti. Niko soitti ovikelloa, vaikka olisihan minulla avaimetkin. Hetken kuluttua pitkä blondi ilmestyi ovelle hymyssä suin. Hän ei vielä tiennyt, mitä saisi hetken kuluttua kuulla.

Istuin sängylläni, kyynelten valuessa hiljaa poskiani pitkin. Kuulin olohuoneesta puhetta, mutta en kyennyt erottamaan sanoja. Se oli vain sekoitus yksittäisiä äännähdyksiä ja epämääräistä puheensorinaa. Toivoin voivani kadota. Tahdoin kadota, enkä koskaan tulla takaisin. Vihasin itseäni, vihasin niin kovin. Hetken kuluttua kuulin oven kolahduksen, joten oletin Nikon lähteneen. Ei varmasti menisi kauaa, kunnes isä tulisi koputtamaan oveeni. Olin hermoraunioina. Kyyneleet eivät loppuneet, vaikka miten yritin kasata patoa niitä pidättelemään. Minua oksetti, tuntui kuin maa olisi pyörinyt holtittomasti. Vaikka istuin, minulla oli hutera olo. Sitten se tapahtui. Oveen koputettiin, isä asteli sisään. En voinut katsoa häntä. Tuo ei sanonut mitään, vaan käveli hiljaa luokseni ja istui sängyn reunalle.

Huone oli aivan hiljainen, ainoat äänet kuuluivat omasta nyyhkytyksestäni. Isä ei kyennyt sanomaan mitään, enkä voinut nostaa katsettani häneen. Pian hän kuitenkin siirtyi lähemmäs, ja veti minut lämpimään halaukseen. Se ei varsinaisesti auttanut, turhankin pitkään jatkuneeseen, kyynelten vuodatukseeni. Jokin kuitenkin sai minut kietomaan omat käteni tuon ympärille. Olimme aivan hiljaa, istuimme siinä lähekkäin. En tiennyt mitä tehdä.

"Niko kerto kaiken." Isä sanoi viimein, ääni hieman täristen. En osannut sanoa mitään.

"Mikset sä kertonu, et sulla on paha olo?" Hän kysyi.

"Mä en haluu puhuu siitä." Sain viimein sanotuksi.

"Mä haluun auttaa sua. Se ei onnistu, jos et puhu." Tuo selitti.

"Mä en tarvii apua." Tuhahdin, kääntäen katseeni poispäin hänestä. Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, kunnes tuo rikkoi sen uudestaan.

"Mun olis pitänyt tukea sua enemmän. Oon tehny ihan liikaa töitä, ja jättänyt sut yksin. Anteeks. Mun ois pitäny tajuta tää jo paljon aiemmin. Anteeks, et oon ollu huono isä." Hän sanoi, ääni hieman särkyen lopussa. Tuon sanat sattuivat. Ne sattuivat, koska tiesin itse satuttaneeni häntä. Nyt hän oikeasti piti itseään huonona isänä. Tahdoin vuodattaa hänelle kaiken ja kertoa, ettei tämä hänen vikansa ollut. En vain pystynyt siihen.

Lopulta, kun emme olleet saaneet aikaan minkäänlaista keskustelua, isä oli lähtenyt huoneestani ja näin olin jäänyt jälleen yksin. Kyyneleet olivat loppuneet, oloni oli turtunut. Tuntui pahalta ajatella, että hän syytti tästä itseään. Ei se ollut millään tapaa hänen syynsä. Ei hän olisi voinut asialle mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Itse minä olin itseni tähän sudenkuoppaan heittänyt. Oloni oli kamala. En uskonut voivani elää itseni kanssa enää tämän jälkeen. Miksi tässä nyt näin kävi? Oliko liikaa pyydetty, että voisin viettää rauhallisen ja normaalin nuoruuden? Mitä olinkaan mennyt tekemään?

En ollut poistunut huoneestani koko päivänä. En ollut kyennyt tekemään yhtään mitään. Kuulin muualta asunnosta puhetta, mutta en saanut siitä selvää. Sen kuitenkin ymmärsin, että toinen äänistä kuului Joonakselle. Mitäköhän tuo täällä teki? Tietysti, olisihan se pitänyt arvata, että nyt asioistani ja ongelmistani tietäisi koko bändi. Toisaalta, oliko minulla oikeutta valittaa? Oli ymmärrettävää, ettei isä kenties kyennyt pitämään päätään kasassa yksin. Minä olin itse aiheuttanut tämän hänelle, enkä ehkä ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi. Ei minun pitänyt häntä satuttaa. Yhtäkkiä oveen koputettiin, yllätyksekseni sisään asteli hattarapäinen kitaristi.

"Miten sä jaksat?" Hän kysyi varoen, istuessaan sänkyni reunalle. Mitä tuohon olisi edes pitänyt vastata? Kohautin vain olkiani. Olisihan se pitänyt arvata, että isä pistäisi tämän utelemaan puolestaan.

"Isäs on aika paskana. Se kuvittelee, et tää on sen vika. Se ajattelee olevansa huono isä." Hattarapää kertoi. Oliko tuonkin pakko muistuttaa siitä, miten typerä olin?

"Eihän tää nyt mitenkään vois olla sen vika." Sain sanottua, vaikka pelkäsin ääneni pettävän.

"Sun pitää kertoa se sille. Sun pitää kertoa, mistä nyt on kyse." Kitaristi yritti puhua viisaita.

"En mä voi." Sain juuri ja juuri sanottua.

"Mikset? Me kaikki tiedetään jo, et joku on pahasti pielessä. Eiks olis sullekin helpompaa, jos auttaisit meitä ymmärtämään?" Kieltämättä, hänellä oli pointti. Hän ei ehkä vain ymmärtänyt, ettei suun avaaminen ollut niin helppoa.

"Ja mitä sit? Mut pistetään juttelemaan psykologille, ja ollaan ihan kun mitään ei ois tapahtunutkaan?" Tiuskin epäuskoisena.

"Puhuminen vois oikeesti auttaa."

"Ei. Ei teille tai jollekin tuntemattomalle "ammattilaiselle" lärpättäminen mun pahaa oloa vois taikoa pois." Säilytin pessimistisen kantani.

"Joka tapauksessa, me ei voida sua auttaa, jos et ite oo valmis tekemään sen hyväks mitään. Tää ei koske enää vaan sua itseäs, vaan se vaikuttaa myös sun läheisiin." Mies sanoi, ja nousi lähteäkseen huoneesta. Ovella hän kuitenkin pysähtyi, ja kääntyi jälleen puoleeni.

"Sun pitää nyt Jade ite miettiä, haluutko jatkaa näin, vai haluutko et sun olos paranee."