Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

28. Epäilys

Istuin pöytäni ääressä matematiikan kirjaa katsellen. En kyennyt keskittymään. Juuri hetkeä aiemmin olin pakottanut itseni syömään, kun isä ei suostunut luovuttamaan asian suhteen. Syystä tai toisesta, se toi mukanaan jokseenkin syyllisen tunteen. Outoa, tiedän. Olin istunut paikallani tuijottamassa typeriä geometrian tehtäviä jo lähes tunnin, mitään en ollut saanut aikaiseksi. Ajatus kouluun menemisestä ahdisti. En tahtonut mennä sinne. Ei minua haluttu sinne. Voisinko vain lopettaa koko koulun kesken? Turhaan minä siellä istuin tunnista toiseen päivä toisensa jälkeen, kun en kerran edes oppinut mitään.

Painoin harpin terän ihoani vasten, ja raahasin sitä hetken matkaa kädelläni. Se tuntui hyvältä. Terä jätti jälkeensä rikkinäistä ihoa viivojen muodossa, vaalean sävyiset jäljet alkoivat pian punoittaa. Verta ei kuitenkaan ollut näkyvissä. Toisinaan tahdoin kokeilla pintanaarmujen sijasta syvempiä haavoja, vaikka se miten hullulta kuulostaa. Tunsin itseni heikoksi, kun en uskaltanut viiltää kunnolla. Tämänkin ajatuksen olisi pitänyt toimia jonkinlaisena hälytysmerkkinä, mutta niin ei ollut. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun oveen koputettiin. Kiskoin hihan alas ja laitoin harpin penaaliin.

"Vieläkö sä oot hereillä? Sullahan on aikanen herätys huomenna." Ovelle saapunut isäni kummasteli. Katsoin kelloa, ja huomasin sen olleen aivan liikaa. Mihin olin hukannut ajantajuni?

"Joo, matikka ei oikeen suju." Tuhahdin vastaukseksi, saaden pienen ja myötätuntoisen hymyn tuon kasvoille.

"Sit oot kyllä tullu isääs." Hän naurahti, saaden omillekin kasvoilleni pienen hymyn.

"Mut mee nukkumaan. Jos et saa niitä tehtäviä tehtyä, niin turha sun on sit valvoa." Isä jatkoi, vastasin pienellä nyökkäyksellä. Tuo toivotti hyvät yöt, ja lähti sitten. Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä olisi vain parempi mennä nukkumaan. Siispä pesin hampaani, vaihdoin vaatteet ja kiipesin ihanan pehmeään sänkyyn.

En saanut unta. Vaikka miten väsynyt olin, silmäni eivät pysyneet kiinni. En kyennyt nukahtamaan, vaikka kuinka yritin. Pyörin sängyssä levottomasti, yrittäen löytää sopivaa asentoa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt pitkään jatkuneesta venkoilusta huolimatta. Lopulta päädyin nousemaan, kävin hakemassa vettä keittiöstä. Sitten palasin takaisin huoneeseeni ja heittäydyin sänkyyn toivoen, että voisin viimein nukahtaa. Kun niin ei heti tapahtunutkaan, päädyin hakemaan puhelimeni, ja selasin somea.

Jossain vaiheessa olin lopulta onnistunut nukahtamaan. Se oli kuitenkin tapahtunut aivan liian myöhään, ja sen huomasi kyllä seuraavana aamuna. Oli tavallista vaikeampaa päästä sängystä ylös, enkä tosissani olisi tahtonut lähteä kouluun. Mutta pakko kai se vain oli jaksaa. Siispä pakotin itseni ylös ja avasin sälekaihtimet. Olin niin unessa, etten alkuun meinannut edes huomata. Sitten kuitenkin kiinnitin katseeni tiettyyn yksityiskohtaan ikkunasta näkyneessä maisemassa. En ollut uskoa silmiäni. Katsoin muutaman kerran muualle, sitten takaisin ulos varmistaakseni, etten vain kuvitellut. Totta se oli. Siellä hän oli. Tuo omituinen mies seisoi talomme parkkipaikalla, ja katseli ympärilleen levottoman näköisenä. Suljin sälekaihtimet välittömästi.

"Totaah... Iskä?" Aloitin heti huoneestani lähtiessäni.

"Huomenta." Hän tervehti, ja jäi sitten katsomaan minua kysyvä ilme kasvoillaan.

"Ootko ihan varma, ettet tunne ketään Jereä?" Kysyin varoen, saaden tuon kasvoille hieman hämmentyneen, ehkä jopa hermostuneen ilmeen.

"Oon. Miks sä sitä edelleen mietit?" Mies ihmetteli.

"Voisko se olla joku vanha koulukaveri? Tai joku vanha frendi niilt ajoilt kun pelasit jääkiekkoa, tai- Tai ehkä samalla riparilla-"

"Jade hei, rauhotu vähän. Mistä nyt on kyse?" Isä keskeytti luettelon, jota olisin voinut jatkaa loputtomiin. Kaipasin vastauksia.

"No kun... Mä... Se..." En saanut sanoja suustani. Oli kenties hieman hankalaa pukea sanoiksi epäilys siitä, että joku omituinen mies tuntuu seuraavan minua ja liikkeitäni.

"Niin? Onks jotain tapahtunu?" Hän yritti udella.

"Mä... Mä oon nähny sen vähän liiankin monta kertaa lyhyen ajan sisällä. Se ei vaan voi olla sattumaan. Se tietää mitä koulua käyn, millä bussilla yleensä kuljen, ja missä kaupassa käyn. Ja kun mä nousin sängystä ja avasin sälekaihtimet, se seiso meidän parkkipaikalla." Heti sen sanottuani, mies ryntäsi välittömästi huoneeseeni. Sinne päästessäni hän kyttäsi ikkunasta ulos.

"Ei tuolla oo ketään." Hän totesi huokaisten.

"Se on varmaan lähteny. Kai sä uskot mua? Mä tiedän mitä mä näin. Miro ja Jani on nähny sen kans. Mut vaan sillon, kun ne on ollu mun kanssa. Uskothan sä?" Aloin selittää hieman paniikissa. Pelkäsin isän ajattelevan, että olin menettänyt järkeni.

"Hei hei hei. Rauhotu. Mä uskon kyllä." Tuo vakuutti, huokaisin helpotuksesta.

"Rupees tekee aamutoimias, ettet myöhästy koulusta. Mä vien sut, niin ei tarvii lähtee ihan niin aikasin." Hän sanoi.

"Ei sun tarvii. Mä pääsen ihan hyvin bussillakin." Yritin selittää.

"Ei, kun mä vien sut tänään. Mees nyt." Tuo hätyytteli, lähdin kohti kylppäriä, nostaen kädet ylös antautumisen merkkinä.

Lopulta pääsimme matkaan. Rappukäytävästä poistuessamme, saatoin huomata isän katselevan ympärilleen hieman jännittyneen näköisenä. En sanonut asiasta mitään, vaan annoin sen olla. Autoon päästyämme, oli hyvin hiljaista. Ainoa puheensorina kantautui radiosta, jossa matala miesääni haastatteli korkeaa naisen ääntä. En erottanut edes sanoja, vaan kuulin pelkkiä äännähdyksiä ilman kontekstia. Minulla oli omituinen olo, jokseenkin turvaton ja irrallinen. Hassua, sillä mitä pelättävää minulla muka isäni kanssa oli? Kaiken lisäksi, istuimme turvallisesti autossa matkalla kouluun. Olin mystisesti onnistunut unohtamaan koko koulun, nähdessäni tuon miehen pihassamme. Asian muistelu sai aikaan kylmät väreet, ihoni meni aivan kananlihalle.

"Olli lupas hakee sut koulusta." Isä kertoi, juuri kun olimme saapuneet koulurakennuksen viereiselle autotielle. Hassua, sillä yleensä hän ei ajanut näin lähelle koulua.

"Miks? En mä oo avuton, kyllä mä nyt sentään bussilla osaan kulkea." Protestoin hieman. Se yllätti minut itsenikin, sillä kyllähän autossa oli mukavampi matkustaa, kuin bussissa.

"Et nyt alota. Olli hakee sut kuulemma sieltä, mistä yleensäkin." Hän sivuutti valitukseni täysin. Lopulta huokaisin ja hyväksyin tappioni. Hyvästelin isän ja nousin autosta, saaden ohi kulkevilta oppilailta omituisia katseita. Se oli juuri nyt pienin murheistani. Minun oli pakko saada puhua jollekin. Lähdin metsästämään Miroa, en halunnut olla yksin.

A/n:

Toivottavasti ei tullu liian sekava, sillä oma ajatus ei taas huonosti nukutun yön jälkeen kulkenut ollenkaan.

T: Toivoton iltavirkku, joka on kadottanut kykynsä nukkua :)