Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

36. Oot ihan kun äitis

Aloin vähitellen ymmärtää, ettei kyse ehkä ollut niin pienestä huolesta, kuin olin alkuun ajatellut. Jere ei ollutkaan Jere, vaan nimensä valehdellut Elias. Äidin entinen, väkivaltainen, miesystävä. Miesystävä, joka oli lopulta päätynyt tappamaan äidin. Se oli jotain käsittämätöntä. Mitä ihmettä äidin murhaaja, ja entinen mies, tahtoi minusta? Miksi tämä Elias seurasi minua niin pakkomielteisesti? En ollut ikinä edes nähnyt häntä, ennen kuin tuo kävi ovellamme. Pakko myöntää, että kaikki se huolettomuus asian suhteen, oli kadonnut täysin. Aloin ymmärtää, miksi isä oli niin varovainen. Olin peloissani.

Olin vasta eilen saanut tietää Eliaksesta, mutta olin jo ehtinyt kehittämään päässäni toinen toistaan kauheampia skenaarioita. Oli miehen motiivi mikä tahansa, se ei voinut olla mitään hyvää. Nyt se oli varmistunut. Tänään isä oli itse vienyt minut kouluun, ja päivän jälkeen hakenut minut sieltä. Nyt ele ei enää tuntunut turhalta kyttäämiseltä, vaan olin siitä kiitollinen. En tahtonut edes ajatella bussilla liikkumista. Olin tietämättäni antanut oman äitini murhaajan stalkata itseäni, ja se sai jalkani heikoiksi. Valtava pahan olon aalto osui kohdalleni jo pelkästä ajatuksesta. Olin hyvin säikkynä, ja siksi olinkin saada sydänkohtauksen, kun oveeni koputettiin. Isä se vain oli, onneksi.

"Lähen käymään kaupassa. Tuutko mukaan, vai jäätkö kotiin?" Pimeän huoneeni ovelle ilmestynyt hahmo kysyi.

"Mä jään kotiin." Kerroin hänelle, saaden vastaukseksi nyökkäyksen. Tuo oli jo kääntymässä lähteäkseen, mutta kääntyi sitten uudestaan suuntaani.

"Älä päästä ketään sisään, jooko?" Hän pyysi, vastasin pienellä nyökkäyksellä.

Ja niin isä oli lähtenyt, jäin yksin hiljaiseen asuntoon. Kieltämättä, olin hieman ahdistunut jäädessäni yksin. Toisaalta, oliko se mikään ihme? Turvaa toi kuitenkin tieto siitä, että Joonas asui aivan naapurissa. San ajatuksen turvin, annoin viimein itselleni luvan rauhoittua. Tai ainakin yritin. Vaikka miten tahdoin vain ottaa rennosti, en siihen pystynyt. Puristava tunne rinnassani muistutti ahdistuksen läsnäolosta, ei se ollut mihinkään kadonnut. Päinvastoin, se piti pintansa, ja oli kenties vahvempi kuin koskaan. Puntaroin kahden vaihtoehdon välillä; voisin soittaa Joonakselle, tai helpottaa oloani itse. Valitsin jälkimmäisen, sillä siitä oli tullut vaihtoehdoista helpompi ja luontevampi.

Istuin keittiön lattian rajassa, pidellen kädessäni veistä. Tuo oli jo ehtinyt käymään minulle tutuksi, enkä pelännyt sitä millään tasolla. Vaikka se miten sairaalta kuulostaisi, olin oppinut pitämään terän aiheuttamasta tunteesta. Kipu muistutti, että olin yhä elossa, eikä tämä ollut mitään unta. Painoin terän ihoani vasten, vetäen sitä vähän matkaa. Hetken kuluttua haavasta alkoi tihkua punaista, kaunista, nestettä. Väri sai minut lumoutumaan. Toistin eleeni vielä pari kertaa, katsellen tyytyväisenä veitsen jättämiä jälkiä. Puristus rinnassani hellitti hieman otettaan, sallien jälleen hengittämisen. Kun olin ihaillut näkyä tarpeeksi kauan, nousin ylös ja vein veitsen pois. Huuhtelin vuotavia haavoja kylmän hanaveden alla, kunnes koko vuoto oli lähes lakannut. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun kuulin ovikellon soivan.

Jähmetyin niille sijoilleni, en uskaltanut liikkua. Huomaamattani, aloin pidättää hengitystäni. Hetken kuluttua ovikello soi uudestaan, sitä seurasi koputus. Olin kauhusta jäykkänä, mutta pakotin itseni liikkeelle. Raahauduin väkisin eteiseen, olin peloissani. Kurotin katsomaan ovisilmästä, huokaisin helpotuksesta. Avasin oven, tervehtien sen takana odottanutta miestä

"Iskä on kaupassa." Kerroin Aleksille, joka oli mystisesti ilmestynyt ovellemme.

"En mä tänne Joelin takia tullu. Sua mä tulin kattomaan." Hän kertoi, vastasin pienellä hymyllä, ja päästin miehen sisään. Isä oli kyllä kieltänyt tekemästä niin, mutta ei Aleksista nyt mitään haittaa ollut. Itse asiassa, olin helpottunut saadessani seuraa.

"No, mitäs sä sit täällä?" Kysyin mustatukkaiselta mieheltä, kun olimme päässeet olohuoneeseen.

"Miten sä jaksat? Tai siis, kaiken tän keskellä." Hän kysyi, kohautin olkiani.

"Pakko jaksaa." Hymähdin pienesti, saaden pienen hymyn hänen kasvoilleen.

"Oot kyllä ihan kun äitis." Aleksi totesi.

"Millanen äiti oli?" Päätin kysyä häneltä. Tietysti minä hänestä jotain muistin, mutta muistoni hänestä olivat hyvin rajalliset. Olin nähnyt hänet vain naiivin lapsen silmin, enkä tietenkään tiennyt hänestä kaikkea.

"Julia oli ihan paras. Hauska, kaunis ja välittäväinen. Se rakasti sua, enemmän kun mitään muuta." Hän selitti. Miehen kasvoille nousi lempeä hymy, tuon puhuessa äidistä.

"Olihan se joskus vähän äkkipikanen, mut ei se sillä mitään pahaa tarkottanu. Se halus aina nähdä ihmisissä jotain hyvää, vaikka se välillä vähän vaikeeta olikin. Siks se halus antaa isälles mahdollisuuden, vaikka me muut siitä vaarotettiinkin. Ja loppujen lopuks hyvä niin."

"Millanen se oli nuorena?" Jatkoin utelua.

"Villi." Aleksi sanoi naurahtaen, saaden pienen hymyn minunkin kasvoilleni. Hymy kuitenkin hyytyi, kun tunsin jotain märkää valuvan kättäni pitkin. Ymmärsin heti, mistä oli kyse.

"Jatketaan kohta, meen nopeesti käymään vessassa." Ilmoitin pian, ja nousin kiireesti sohvalta. Aleksin ilme oli hieman hämmentynyt, mutta hän ei kuitenkaan vaivautunut sanomaan mitään.

Lukittauduin vessaan, nostaen hihan nopeasti, nähdäkseni uusimmat viillot. Kuten olin arvannutkin, se olivat auenneet. Kirosin tilannetta hiljaa itsekseni, avasin hanan ja huuhdoin kättä viileän veden alla. Se kirveli, mutta en välittänyt. Tahdoin vain vuodon pysähtyvän. Aleksi ei saisi huomata mitään, minun täytyisi saada tilanne rauhoittumaan. Lopulta niin kävikin, veri lakkasi valumasta. Odotin varmuuden vuoksi vielä hetken varmistaakseni, ettei verta enää tullut. Kun totesin, ettei niin tapahtunut, kuivasin käden ja laskin hihan varovasti takaisin alas. Se kirveli hieman, haavojen ottaessa kiinni hupparin kankaaseen. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan palasin takaisin Aleksin seuraan olohuoneeseen.

"Kaikki hyvin?" Tuo kysyi yllättäen.

"Aina. Mut niin, siitä äidistä."

A/n:

Julkaisenko myöhään? Kyllä. Kiinnostaako se? Ei.

Vitsi mikä ikäkriisi käynnissä, sillä huomenna starttaa mun viimeinen vuosi alaikäisenä... Niin se aika vaan menee.