Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

21. Liian kauan

"Ne illanistujaiset." Miro muistutti heti kouluun päästyäni, olihan nyt jo sentään torstai.

"Mitäs niistä?" Yritin leikkiä tietämätöntä, ikään kuin ärsyttääkseni poikaa.

"Niin että kai sä nyt sit tuut?" Hän vaati.

"En mä oikeen tiiä. Mä-"

"Oo kiltti. Et sä voi hylätä mua nyt." Hän perusteli dramaattiseen sävyyn, saaden pienen hymyn kasvoilleni.

"Tän kerran. Yks kerta, ja lupaan olla pakottamatta sua enää ikinä." Tuon kasvoille kiipesi jälleen tuolle hyvin ominainen koiranpentuilme. Huokaisin syvään.

"Okei. Mut sit oikeesti vaan tän kerran." Myönnyin viimein. En ehtinyt reagoida, kun pojan kädet kiertyivät ympärilleni tiukasti, rutistaen viimeisenkin hapen keuhkoistani.

"Kiitos kiitos kiitos! Oot paras." Tuo höpisi, edelleen kylkiäni rutistaen.

"Säkin oot kiva, mut niin on myös happi." Sain sanottua, ja pian Miro irrotti otteensa.

Riensimme pian sisään koulun käytäville, sillä ensimmäinen tunti oli aivan alkamaisillaan. Olin tullut bussilla, ja se oli tietysti ollut myöhässä aikataulusta. Nykyään kuljin yleensä bussilla, vaikka minulle usein kyytiä tarjottiinkin. Bussimatka aamulla ennen koulupäivää oli yleensä se hetki, kun sain olla rauhassa. Koulusta kotiin päästessäni olin nykyään aina väsynyt. Ihmisten kanssa oleminen oli alkanut käydä raskaaksi, akkuni alkoivat olla hieman vähissä. Kotona lähinnä vetäydyin omiin oloihini omaan huoneeseeni. Tuntui siltä, etten jaksanut tehdä enää mitään rankan koulupäivän jälkeen.

Ensimmäinen tunti oli matematiikkaa. Tarvitseeko siitä ylipäätään edes sanoa mitään? Se oli kivaa, niin pitkään kun sitä ymmärsi. Tässä kohtaa on kuitenkin tärkeää mainita, etten ymmärtänyt. En saanut tunnilla mitään aikaiseksi, ja koko aika kuluikin lähinnä Miron kanssa höpistessä. Opettaja jopa uhkasi erottaa meidät, ja sijoittaa Miron toiselle puolelle luokkaa. Siispä suljimme suumme ja palasimme tehtävien pariin. Ainakin hetkellisesti. Tuo nyt oli vain uhkailua, eivät he ikinä  sanomisiaan toteuttaneet.

"Mitä friikki?" Kuului Mikaelin ärsyttävä ääni jostain läheltäni. Nojailin väituntialueen rajana toimivaan aitaan, ja huomasin äänen lähteen kävelevän luokseni, mukanaan kaksi muuta poikaa, joiden nimiä en tiennyt.

"Alkoks ujostuttaa?" Hän naurahti ivallisesti, kun en reagoinut tuon ilkkumiseen millään tapaa.

"Ehkä sitä pelottaa." Toinen tuon seuralaisista naurahti.

"Hah. Kuka teitä muka pelkäis?" Päätin sanoa vastaan, saaden osakseni muutaman yllättyneen katseen. Se oli totta, en minä heitä pelännyt. Inhosin kyllä, mutta en pelännyt.

"Kannattais." Mikael sanoi, kuulostaen hieman jopa vihaiselta. Kenties tuo koki asemansa uhatuksi, kun joku uskalsi sanoa tuolle vastaan. En minä nimittäin ollut ainoa seitsemäsluokkalainen, joka tuon silmätikuksi oli joutunut.

"Eiköhän teiän vitun pellejen oo aika häipyä." Kuului viimein Janin ääni, ja pian hän saapui luokseni Miro mukanaan. Kolme kahdeksasluokkalaista seisoivat hetken hölmistyneinä toisiaan katsellen, mutta muutaman silmänmuljautuksen saattelemana päättivät etsiä jonkun muun, jonka välituntia häiritä. He saattoivat olla tyhmiä, mutta eivät kuitenkaan niin tyhmiä, että olisivat haastaneet riitaa itseään vanhempien ja isompien kanssa.

"Mikäs teillä kesti?" Päätin kysyä muka paheksuen.

"Sori. Rautala piti taas yliaikaa." Pojista vanhempi hymähti. Miro puolestaan oli lähtenyt ystäväänsä vastaan, kun häntä ei näkynyt.

"Kai sä muuten tuut huomenna?" Tuo jatkoi.

"Kai se on pakko." Hymähdin pienesti.

"Älä nyt oo noin arkajalka. Hauskaa siit tulee." Hän naurahti, ja taputti olalle.

"Niin kai sit."

Koulupäivä oli pitkä ja turhauttava. Lopulta sekin kidutus oli kuitenkin ohi, ja nyt olin jälleen bussin lämmössä matkalla kotiin. Pysyin hädin tuskin hereillä, olisin voinut nukahtaa pystyyn. Olin herännyt yöllä useaan kertaan, enkä lopulta enää saanut unta. Sama toistui nykyään lähes joka yö. Nukahdin ihan hyvin, mutta heräsin yöllä monesti, viimeisen kerran herätessäni en kyennyt enää nukahtamaan. Kyllä koulussa oltiin usein puhuttu unen tärkeydestä, ja tämän olisikin ehkä pitänyt toimia jonkinlaisena hälytysmerkkinä. Mutta kukapa sitä tulisi ajatelleeksi, kun ajatukset pyörivät aivan muualla?

Kotiin päästessäni isä ei ollut siellä, mutta oli jättänyt keittiöön lapun jossa kertoi tulevansa pian. Tuo käski ottamaan ruokaa jääkaapista ja lämmittämään sitä. En kuitenkaan jaksanut tehdä niin. Olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella syömistä. Sen sijaan päätin mennä päiväunille siinä toivossa, että herätessäni olisin jo paljon virkeämpi. Hassua, sillä aiemmin en ollut kyennyt nukkumaan päiväunia, tai pitänyt niistä kovin erikoisesti. Nyt niistä oli kuitenkin tullut yksi päivän parhaista hetkistä. Takaraivossa kummitteli tieto tekemättömistä kotitehtävistä, mutta en jaksanut välittää. Suljin silmäni, hetken viiveellä en enää tajunnut tästä maailmasta yhtään mitään.

"Jade hei. Sun pitäis nousta." Havahduin isän ääneen, ja huomasin hänet huoneeni ovella seisomassa. Sitten huomasin, miten pimeää ulkona jo oli.

"Mitä kello on?" Kysyin unisena.

"Vähän yli kuus. Miten kauan sä oot nukkunu?" Tuo esitti vastakysymyksen.

"Liian kauan." Huokaisin ja pakotin itseni ylös.

"Oli mulla ihan asiaakin." Isä sanoi hetken kuluttua, käännyin katsomaan häntä kummastellen.

"Mitäs?"

"Ollaan lähössä viikonlopuks Helsinkiin musajuttujen takii. Aattelin vaan et haluisit varmaan tietää." Tuo selitti, nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

"Oisitko halunnu tulla mukaan? Mä voin kyllä-"

"Kyllä mä nyt yhen viikonlopun pärjään yksin." Naurahdin tuon hössötykselle.

"Tietysti pärjäät. En haluis myöntää sitä, mut sustahan on kasvanu fiksu ja vastuullinen." Tuo hymähti.

"Et taida enää olla mun pikkutyttö."

Kuultuani tuon sanat fiksu ja vastuullinen, mieleeni muistuivat ikävästi repussa odottavat kotitehtävät. Siispä pakotin itseni ylös ja pöydän ääreen. Tuijotin kemian kirjaa, pääni löi tyhjää. Se siitä fiksusta sitten. Luin tehtävänantoa uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Tehtävä ei muuttunut yhtään sen selkeämmäksi. Lopulta luovutin, ja siirryin biologiaan. Sinne meni se vastuullisuus.