Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

41. Kyllä tää vielä selviää

"Kaikki alko siitä, kun me riideltiin Emilian kanssa." Päätin viimein kertoa hänelle. Isä nyökkäsi, kehottaen minua jatkamaan.

"Tai ehkä jo siitä, kun se tapas sen Eetun. Sen jälkeen se tutustu uusiin ihmisiin, eikä sillä ollu enää aikaa mulle. Tai sit se vaan häpes mua."

"Miks ihmeessä se sua ois hävenny?" Isä kysyi kulmiaan kohottaen.

"Kai se vaan aatteli, et sen uudet kaverit pitäis mua nolona, tai jotain. Ei sillä enää oo yhtään mitään väliä. Joka tapauksessa, se alko käyttäytyä ihan kun ei edes olis tuntenu mua. Sit lähti liikkeelle kaikki ne juorut, eikä oo kauheen vaikee päätellä, kuka ne alotti." Tuon sanottuani isä katsoi minua hämillään.

"Siis mitkä juorut?" Hän kysyi, kenties hieman huolestunut sävy äänessään.

"Emilia oli kertonu kaikille susta ja äidistä. Lisäks se oli keksiny jotain ihan sairaita juttuja omasta päästään. Musta tehtiin koulun friikki, kaikki halus välttää mun seuraa. Kaikki paitsi Miro ja Jani." Täsmensin hieman.

"Siis mitä? Emilia? Mikset sä oo aiemmin mitään kertonu? Toi ei todellakaan oo okei."

"En mä halunnu sotkea sua tähän. Sitä paitsi, eihän se siihen vielä lopu. Ne Emilian uudet kaverit oli ihan kusipäitä, ja jostain syystä ne selkeesti päätti vihata mua. Sit kun tilanne vähän rauhottu ja ihmiset alko unohtaa, Mikael tuli mukaan kuvioihin." Sen sanottuani mies katsoi minuun, kasvoillaan lähes vihainen ilme.

"Oliks se nyt se sama kusipää, joka sillon kävi sun kimppuun?" Hän kysyi, vastasin nyökkäyksellä.

"No niin vittu tietenkin. Mikä sen jätkän sukunimi on?" Hän kysyi kiihtyneenä, ikään kuin unohtaen, mistä edes puhuimme.

"Rauhotu. En mä sitä tiedä. Eikä sunkaan tarvii tietää."

"Ja kyllä muuten tarvii. Se pääs viime kerralla ihan liian helpolla." Tuo tuhahti, saaden minut huokaisemaan pienesti.

"Anteeks. Jatka vaan." Hän tokaisi pian.

"Se, ja kaikki sen kaverit, sai mut tuntemaan itteni arvottomaks roskaks. Ne teki erittäin selväks, ettei kukaan mua kaipaa, eikä mulle oo paikkaa tässä koulussa. Ne sai mut vihaamaan itteeni." Sain sanottua, joskin hieman vaisusti.

"Voi rakas." Isä huokaisi, ja veti minut hieman lähemmäs itseään.

"Kouluun meneminen ahdisti ihan älyttömästi, ja kaikki muukin. Kaikki ne ihmiset ja se työmäärä oli liikaa. Puhumattakaan sit siitä stalkkerista, joka sit myöhemmin paljastu äidin murhaajaks. Tuntu siltä, kun koko maailma romahtais mun niskaan." Sanoin ääni hieman täristen.

"Mun ois pitäny huomata aiemmin. Oon niin pahoillani, muru."

"Ja sit mä muistin ne arvet äidin ja Amandan käsissä. Kokeilin kerran, ja se tuntu hyvältä. Sit siitä tuli tapa. En mä siitä mitenkään ylpeä oo, mut se oikeesti autto." Suolaiset kyyneleet uhkasivat jälleen murtaa muurini. En uskonut voivani sanoittaa päässäni riehunutta myrskyä.

"Siltä se ehkä hetken aikaa tuntuu, mut pidemmän päälle se ei todellakaan kannata. Sun olis pitäny kertoa mulle, eikä ryhtyy sellaseen." Hän sanoi huokaisten, pyyhkien yksittäisen kyyneleen poskeltani.

"Kyllä mä sen tiedän. Mut en halunnu vaivata sua tällä. Puhuminen on vaikeeta, viiltäminen helppoa."

"Et halunnu vaivata? Mä oon sun isäs. Mun nimenomaan kuuluu huolehtia susta. Kuka sen tekis, jos en mä? Sä oot alaikänen ja mun vastuulla." Tuo huomautti, kohautin olkiani.

"Niin kai. Mut ehkä mä ajattelin, et sulla on omatkin ongelmas, etkä kaipais niiden lisäks mun huolia kannettavaks." Tuon sanottuani, sain vastaukseksi kuivan naurahduksen.

"Totta kai mulla on omat ongelmat, kaikilla on. Mut mä oon aikunen, sä et. Sun ei kuulu huolehtia musta, vaan mun susta."

"Anteeks. Tiiän et oon ollu tosi tyhmä." Sanoin pienesti huokaisten.

"Et sä oo. Sä vaan tarviit vähän apua. Siitä puheenollen, mites me tästä nyt sit edetään?" Hän kysyi varoen. Kohautin jälleen olkiani.

"En mä tiedä. En tiedä mitä tehdä. Mua edelleen hävettää, et jäin kiinni. Ja vaikka mä miten haluisin, en usko et voisin tosta vaan lopettaa."

"Ymmärrän. Mut kai sä sit taas puolestas ymmärrät, etten mäkään voi antaa sun jatkaa tota?" Isä kysyi, nyökkäsin hieman epäröiden.

"Vittu mihin sotkuun oon itteni saanu." Huokaisin, viimein antaen muutaman kyyneleen valua kasvoilleni.

"Kyllä tää vielä selviää, ihan varmasti." Tuo sanoi, vetäen minut lämpimään halaukseen. Mitä jos hän olisi väärässä?

Loppuillan olin viettänyt olohuoneessa isän kanssa, vaikka se miten omituiselta saattaakin kuulostaa. Oloni oli samaan aikaan tietyllä tapaa levollinen, mutta samalla rauhaton. Tavallaan helpotti, että hän tiesi. Enää minun ei tarvitsisi salailla häneltä mitään. Toisaalta taas ajatus siitä ahdisti. Nyt hän tiesi, hän tiesi kaiken. Puhumattakaan sitten siitä, että koko bändi tiesi ainakin osan. En osannut kuvitella itselleni minkäänlaista tulevaisuutta. En uskonut selviäväni edes täysi-ikäiseksi asti. Oloni oli niin epätoivoinen ja turha, jokseenkin epärealistinen. Aivan kuin olisin elänyt omassa kuplassani, johon muilla ei ollut mitään asiaa.

Olisiko todella ollut parempi, jos kukaan ei olisi saanut tietää? Niin minä itselleni yhä väitin, vaikka se alkoi pikkuhiljaa kuulostaa mielessäni epämääräiseltä. Yksi asia kuitenkin oli varmaa; en voisi enää jatkaa näin. Nyt kun isä tiesi, se ei olisi enää vaihtoehto. Oli karua ajatella asiaa enemmän isän, kuin itseni kannalta. Olin hyväksynyt sen ajatuksen, ettei minusta ikinä mitään tulisi. Olin häpeäksi isälle, häpeäksi koko bändille. Häpeäksi itselleni ja häpeäksi vähäisille ystävilleni. Olin yksi suuri häpeäpilkku, pelkkä raskas taakka kaikille läheisilleni.

A/n:

Pahoittelut viivästyksestä, tätä oli jotenkin vaikee kirjoittaa. Mut nyt tää on täällä, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Kai. Ja voishan siitä täälläkin nyt sit mainita, että aloitin mun ensimmäisen englanniks kirjoitetun tarinan. Eli jos kielitaitoa ja kiinnostusta löytyy, niin mun profiilista löytyy!

Ei mulla muuta, pidä kiva ilta <3