Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

26. Kaikki hyvin?

Kotiin päästyäni, sulkeuduin välittömästi omaan huoneeseeni. Olin niin ahdistunut. Koulu, Mikael, Emilia, sekä tuo karmiva mies, jonka olin nähnyt nyt kolmesti lyhyen ajan sisään. Ne kaikki olivat samanaikaisesti jo hieman liikaa. Saatoin edelleen tuntea luissani tuon kummallisen kyttääjän katseen. Se oli jotain hyytävää. Toivoin voivani unohtaa sen, mutta en kyennyt siihen. Kuva miehestä oli syöpynyt verkkokalvoilleni. Istuin sänkyni nurkassa polvia halaten, kävin aivan ylikierroksilla. Siksi olinkin saada sydänkohtauksen, kun oveeni koputettiin.

"Täällähän sä oot. Missä sä oikeen olit? Yleensä oot kotona paljon aiemmin." Isä alkoi hössöttää.

"Mä vaan myöhästyin bussista. Opettaja piti meitä yliaikaa." Keksin pian, sillä en halunnut tuon tietävän mitään Mikaelista tai "Jerestä".

"Okei. Kaikki hyvin? En ehtiny ees moikkaamaan kun kiirehdit tänne." Hän uteli. Kohautin olkiani.

"Miksei olis? Mua vaan väsyttää, siinä kaikki." Selitin ympäripyöreästi. Isän kasvoilla oli kuitenkin hieman epäuskoinen ilme.

"Sä käytät tota nykyään aika usein. Onks jotain, mistä haluut puhua?" Mies jatkoi hössöttämistä, vaikka luulin jo tehneeni kantani selväksi.

"Ei ole! Miten vaikee se on ymmärtää? Mua väsyttää, ja oli huono päivä. Mä en jaksa tota sun tenttaamista!" Päädyin ilmoittamaan hieman turhankin napakkaan äänensävyyn. Isä näytti hieman jopa säikähtäneeltä. Mies ei sanonut mitään. Hän vain seisoi ovella katselemassa minua, kunnes lopulta huokaisi ja lähti. Meninköhän liian pitkälle korottaessani ääntä hänelle?

Rintani tuntui siltä, kuin joku olisi yrittänyt puristaa sitä kasaan. Aivan kuin kurkkuuni olisi juuttunut palanen, jota en kyennyt saamaan irti. Oli huono olo, lähes oksettava. Kummallista. Tietysti minuakin oli joskus ahdistanut, mutta ei näin. Nyt se tuntui aivan ylivoimaiselta, aivan kuin en olisi voinut sille mitään, vaikka miten olisin yrittänyt ajatella positiivisesti. Tunne oli häiritsevä, ikään kuin kehoni olisi lamaantunut. Istuin yhä sängyn nurkassa, täysin liikkumattomana. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ajatukseni tuntuivat juoksevan kilpaa toinen toisiaan vastaan, tehden niiden erottamisesta mahdotonta.

Jossain välissä olin siirtynyt makaamaan. Se saattoi olla huono idea, sillä tunsin silmäluomieni käyvän hieman raskaiksi. Enhän minä nyt tällaiseen aikaan voisi nukkua. Oli niin paljon tehtävää. Piti tehdä läksyt, ja kokeetkin alkoivat lähestyä. Silti en kyennyt nousemaan, ja tekemään edellä mainittujen asioiden eteen mitään. Makasin vain toimettomana, ja tuijotin pienen huoneeni kattoa lasittunein silmin. Lopulta silmien auki pitäminen alkoi käydä mahdottomaksi tehtäväksi. En voinut enää vastustella unta, pian en ymmärtänyt tästä todellisuudesta enää yhtään mitään.

"Jade hei, tuu syömään." Kutsui isäni ääni jälleen oveltani. Mumisin jotain vastaukseksi, kääntäen tuolle selkäni.

"Hei oikeesti. Et sä voi enää tähän aikaan nukkua. Muuten et nuku ens yönä yhtään." Hän sanoi huokaisten.

"Näytänkö siltä, et se kiinnostaa mua just nyt?" Tuhahdin vastaukseksi, yhä kieltäytyen avaamasta silmiäni.

"Mikä sulla on? Kyllähän mä nyt näen, et joku sun mieltäs painaa." Isän huolestunut ääni kysyi. Kuulin askelten lähestyvän sänkyä, pian tuo pitkä mies istui sängyn reunalle.

"Ei mikään. Anteeks, en mä sulle sais ärhennellä." Päädyin sanomaan, viimein kääntyen hänen puoleensa.

"Kyllä mä ymmärrän. Mut sä voit oikeesti puhua mulle, oli se sit ihan mitä tahansa." Mies vakuutti. Vastasin pienellä nyökkäyksellä.

"Tuus nyt syömään." Hän jatkoi hätyyttelyäni.

Lopulta istuin keittiössä pöydän ääressä, lautasta tuijotellen. Isä oli olohuoneessa, Joonas oli tullut luoksemme. Siellä he juttelivat keskenään, ilmeisesti jostain tulevasta keikasta. Pyörittelin ruokaa lautasella haluttomasti, ei minulla ollut nälkä. Tai ainakaan ruokahalua. Siispä päätin viimein heittää lautasella olleen ruuan roskiin, mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä. Heitin roskikseen sen jälkeen paperia peittämään hävikkiä. Kiitin isää ruuasta, ja kipitin sitten takaisin omaan huoneeseeni. Isä yritti houkutella minut hänen ja toisen blondin kanssa olohuoneeseen, mutta turhaan.

Yritin tehdä läksyjä, mutta en kyennyt siihen. En yksinkertaisesti jaksanut keskittyä. Puristava tunne rinnassani ei ollut kadonnut mihinkään. Se alkoi käydä häiritseväksi, jos se ei sitä vielä aiemmin ollut. En tiennyt mitä tehdä. En ollut tottunut tähän oloon. Läimäytin matikankirjan turhautuneena kiinni, geometriasta ei tullut yhtään mitään. Laitoin kynät takaisin penaaliin, ja harpin perässä. Niin omituista kuin se olikin, harppi toi mieleeni jotain.

"Amanda, mitä noi on?" Kysyin tädiltäni, nähdessäni haalistuneita viivoja tuon käsivarressa. Olin nähnyt äitini käsissä samanlaisia, mutta tuo ei ikinä suostunut kertomaan, mitä ne olivat. Amandan ilme muuttui hieman vaikeaksi, ikään kun hän ei olisi keksinyt mitään sanottavaa.

"Ne on... Se on vähän monimutkainen asia, Jade-rakas." Hän sanoi, saaden minut irvistämään. Eihän tuo nyt mikään vastaus ollut.

"Mut mitä ne on? Äiti ei suostu kertomaan." Tuhahdin tädilleni. Olin virallisesti kyselyiässä, enkä osannut lopettaa ajoissa. Amanda huokaisi, selvästi miettien sanojaan.

"No ne on vähän niinkun muistoja. Sellasia, mitä ei ehkä haluais muistaa."

Enhän minä silloin tietenkään ymmärtänyt, mitä hän sanoillaan tarkoitti. Kukapa lapselle haluaisi suoraan sanoa satuttaneensa itseään. Äidin ajatteleminen ei helpottanut oloani yhtään. Oli karua ajatella, miten joillekin muistoille saattoi ennen nauraa, mutta nykyään muisteleminen teki kipeää. Aivan kuin vanhoja haavoja olisi revitty auki. Pohdiskelin ajatusta hieman, kunnes viimein tein sen. Tongin harpin jälleen esiin penaalista, painoin piikin ihoani vasten, vetäen sitä käsivarttani pitkin hieman. Se kirpaisi. Ihon saattoi nähdä hajoavan, mutta verta ei tullut. Ja hyvä niin. Näin voisin kenties välttää pysyvät jäljet. Ajatus tuntui omituiselta, mutta oloni oli jokseenkin huojentunut. Se auttoi. Puristava tunne rinnassa oli poissa.