Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

35. Ei toi mikään Jere oo

Kuka olisikaan uskonut, että olisin saanut Carolalta pyynnön lähteä tämän kanssa kahville? Vielä epärealistisempaa oli se, että olin oikeasti onnistunut suostuttelemaan isän päästämään minut ulos. Joten tässä sitä nyt oltiin, viileässä iltapäivän sateessa, matkalla tapaamaan tuota kaunotarta. Vaikka elämäni olikin melkoista kaaosta, kerrankin tuntui siltä, että edes jokin meni hyvin. Pääsin viimein lämpimään bussiin, suojaan kamalalta ilmalta. Isä oli tietysti yrittänyt saada tahtonsa läpi, ja lähteä kuskaamaan minua, mutta olin kieltäytynyt. Kuin ihmeen kaupalla, tuo oli jopa hyväksynyt tappionsa.

Edes synkkä sadepäivä ei voinut minua masentaa, vaikka tiesin tunteen olevan vain hetkellinen. Siksi päätin ottaa kaiken ilon irti, eihän sitä voisi tietää, milloin elämä päättäisi jälleen heittää kivillä. Bussi saapui viimein oikealle pysäkille, loikkasin ulos kamalaan koiranilmaan. Onnekseni sovittu kahvila oli aivan lähellä, enkä joutunut kävelemään lainehtivalla kadulla kovin kauaa. Mielessäni kävi ajatus siitä, oliko tämä totta. Mitä jos Carola oli tehnyt tämän vain näpäyttääkseen minua, eikä ollut edes tulossa paikalle? Mitä jos tuo piti minua pilkkanaan, minun sinisilmäisesti luullessani, että tuo muka välittäisi minusta?

Moiset ajatukset saivat lopulta väistyä, kun olin viimein saapunut kahvilan oville. Tsemppasin itseäni hieman, ja astelin sisään lämpimään ja tunnelmalliseen huoneistoon. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt häntä. Pieni pelko hiipi jo mieleeni, mutta päätin antaa tytölle vielä mahdollisuuden. Ehkä hän oli vain myöhässä. Etsin itselleni rauhallisen pöydän jostain tilan nurkasta, riisuin läpimärän takkini. Istuskelin pöydässä jonkin aikaa, mutta Carolaa ei vain näkynyt. Mitä jos tuo pitkin minua vain pilkkanaan? Ennen kuin ehdin ajatella yhtään pidemmälle, näin ovien viimein avautua. Sisään astui vettä valuttava Carola, joka hymyili minut nähdessään. Pian tyttö pääsi luokseni, ja otti oman takkinsa pois.

"Sori et oon myöhässä. Bussi juuttu ruuhkaan vähän ennen keskustaa." Tuo selitti, hymyilin hänelle vastaukseksi.

"Ei mitään, tärkeintä on et pääsit tänne asti." Vakuutin hänelle, pieni hymy huulillani. Ensimmäisen kerran ikinä, saatoin huomata tuon kasvoille nousevan kevyen punan.

Vaihdoimme pikaisimmat kuulumiset, sitten lähdimme hakemaan juotavaa. Tuo joi kahvia, mitä en voinut ymmärtää. Hän puolestaan kummasteli, etten suostunut koskemaan moiseen kofeiinilitkuun. Lopulta palasimme pöytään, ja istuimme juttelemaan hieman lisää. Olin edelleen ihmeissäni siitä, miten tähän tilanteeseen oltiin päädytty. Miten olinkaan päätynyt vapaaehtoisesti samaan pöytään ihmisen kanssa, joka oli kohdellut minua kuin roskaa? Se ei käynyt järkeen, mutta oliko sillä loppujen lopuksi edes väliä? En minä tunteilleni mitään olisi mahtanut, vaikka miten olisin tahtonut.

Carolan nauru oli ihanin, jonka olin ikinä kuullut. Tämän hymyllä olisi voinut valaista päivää vaikka meren syvyyksissä. Hän oli hauska, eikä sellainen kusipää, joksi häntä alunperin luulin. Hän oli ilmeisesti avoin siitä, että oli kiinnostunut tytöistä poikien sijaan. Hän oli rohkea. Itse en vielä oikein edes tiennyt, mistä oli kyse. Minulla olisi vielä paljon opittavaa ja koettavaa. Olin iloinen siitä, että hänen kaltaisensa ihminen oli antanut mahdollisuuden minunlaiselleni, vaikka olimmekin aivan erilaiset. Hetken kuluttua oven kolahdus katkoi ajatukseni. En ollut uskoa silmiäni, nähdessäni sisään kävelevän miehen. Kyseessä ei voinut olla sattuma. Näky sai vereni seisahtumaan, niskavillani pystyyn.

"Onks kaikki hyvin?" Carola kysyi, kun olin jähmettynyt tuijottamaan oven suuntaan. Mies ei enää edes ollut siellä, vaan nyt tuo oli siirtynyt tiskin luokse juttelemaan kassalla työskennelleen naisen kanssa.

"Tää kuulostaa nyt ihan tosi oudolta, mut toi tyyppi taitaa stalkata mua." Sanoin varovasti hiljaiseen ääneen, ettei kukaan muu sanojani vain kuulisi. Seurassani istunut tyttö kääntyi katsomaan hämmentyneenä miestä.

"Siis miten stalkata?" Hän kysyi hämillään.

"Se ilmestyy aina mun kanssa samaan paikkaan samaan aikaan, ja se on käyny meidän ovellakin. Se väitti olevansa iskän kaveri, mut iskä taas sanoo, ettei tunne ketään sen nimistä." Selitin hieman hermostuneena. Carola ei sanonut enää mitään, mutta tuon kasvoilla oli jännittynyt ilme.

"Nyt saa riittää." Totesin hetken kuluttua. Päätin pienen harkinnan jälkeen ottaa puhelimen taskustani, ja napata kuvan miehestä. Tein sen niin varoen ja huomaamatta, kuin suinkin kykenin. Odotin, hetken, jotta hahmo kääntyisi lähteäkseen tiskiltä. Kuin ihmeen kaupalla, ehdin juuri saada tuon kasvot kuvaan, ennen kuin tuo käänsi taas selkänsä. Mies hakeutui pöytään toisella puolen kahvilaa.

"Kiinni jäi." Tuhahdin voitokkaasti, näyttäen kuvaa Carolalle.

"Jos iskä ei muista sen nimeä, se voi ehkä muistaa sen kasvot." Avasin suunnitelmaa hieman.

"Fiksua." Tyttö vieressäni hymähti. Jostain syystä en kokenut oloani niin uhatuksi Carolan kanssa, vaikka mies olikin ilmestynyt paikalle. Saatoin huomata tuon vilkuilevan suuntaamme säännölisin väliajoin. Yritin olla huomioimatta sitä.

Olimme istuneet ja jutelleet jo hyvän tovin, myös mystinen mies oli edelleen kahvilassa. Kello alkoi olla jo sen verran, että aloin pohtia kotiin lähtemistä. "Jeren" läsnäolo kuitenkin sai bussin kuulostamaan hieman turvattomalta vaihtoehdolta. Siispä päädyin soittamaan isälle. Miehen ääni oli puhelimeen vastatessaan hieman huolestunut. Tuo pelkäsi heti, että jotain oli tapahtunut, kun päätin soittaa. Vakuutin kuitenkin, että kaikki oli hyvin. Kerroin hänelle, että hämärä hiippari oli jälleen paikalla, ja pyysin häntä hakemaan minut. Pienen suostuttelun jälkeen, isä suostui myös ehdotukseeni siitä, että voisimme viedä Carolan samalla kotiin. Olisi tuntunut epäreilulta pistää tuo kävelemään sateeseen.

Olimme vieneet Carolan, nyt olimme matkalla kotiin. En ollut vielä näyttänyt kuvaa, tai kertonut siitä. Halusin odottaa kotiin, varmuuden vuoksi. Eikä mennyt kauaa, kun isä parkkeerasi tutulle parkkipaikalle, kiipesimme autosta kaatosateeseen. Kiirehdimme pian rappukäytävän suojiin, ja jatkoimme matkaa asuntoomme, valuttaen vettä harmaille käytävän lattioille. Heti kotiin päästyämme, kiskoimme molemmat takkimme pois. Kun isä käveli olohuoneeseen, oli viimein aika nostaa kissa pöydälle.

"Totaah... Iskä?" Aloitin varoen, saaden heti isäni huomion.

"Onks jotain mielen päällä?" Mies kysyi, vastasin pienellä nyökkäyksellä.

"Tavallaan." Sanoin huokaisten, ja istuin tuon viereen sohvalle.

"Siitä Jerestä-"

"Me ollaan puhuttu tästä monta kertaa. Mä en tunne ketään Jereä." Hän huokaisi.

"Tiedän. Siks mä otin siitä kuvan." Kerroin heti, saaden osakseni kyseenalaistavan katseen. Katse kuitenkin muuttui hyvin nopeasti, kun otin kuvan esille.

"Ei helvetin helvetti. Oishan tää pitäny arvata." Hän tuhahti hermostuneena, haudaten kasvonsa käsiinsä.

"Mitä? Sä tunnet sen ihan selvästi." Kommentoin väliin.

"Ei toi mikään vitun Jere oo." Isä sanoi, sai kylmät väreet.

"Kuka se sit on?" Kysyin hieman epäröiden.

"Elias."