Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

33. Se on huolissaan susta

"Älä jaksa! Se et joku hyypiö on päättäny stalkata mua, ei tarkota et mun pitäis viettää mun loppuelämä neljän seinän sisällä!" Korotin ärsyyntyneenä ääntä isälleni, joka ei tahtonut päästää minua ulos Miron kanssa. Olin viettänyt viimeiset kaksi viikkoa kotona, ikään kuin kotiarestissa, jota en ollut ansainnut.

"Sun parasta mä tässä ajattelen! En antais ikinä anteeks itelleni, jos sulle tapahtuis jotain." Mies säilytti kantansa protesteistani huolimatta.

"Kyllä mä sen tiedän! Mut mulla on omakin elämä. En mä haluu jumittaa kotona, kun muut pitää hauskaa." Tuhahdin hänelle.

"Nyt saa riittää. Me ollaan puhuttu tästä jo ihan tarpeeks. Jos tää on ainoo tapa varmistaa, ettei sulle tapahdu mitään, niin sit se on. Joka tapauksessa, sun kuuluu kuunnella sun vanhempia. Tiiät kyllä, et äitis olis ollut tästä ihan samaa mieltä." Isä perusteli. Olin jo lähes hyväksynyt tappioni, mutta pieni ääni päässäni sai minut jatkamaan.

"Hei oikeesti! Jos se, kuka ikinä onkaan, haluais satuttaa, niin eiköhän se ois sen jo tehny." Sanoin ärsyyntyneenä, ristien käteni rinnalleni.

"Et sä sitä voi tietää! Me ei keskustella tästä enää. Sä jäät kotiin, halusit tai et. Ehkä sä sit ymmärrät, jos joskus saat omia lapsia."

"Jos se on tällasta, niin mä en todellakaan halua lasta!" Huusin raivoissani, saaden isän hieman säikähtäneen näköiseksi.

"Äiti ois ymmärtäny." Sanoin hiljaa, pettynyt sävy äänessäni. Isä ei sanonut enää mitään, lähdin omaan huoneeseeni.

Istuin sängyllä polviani halaten, kyynelten valuessa kasvojani pitkin. En minä tahtonut riidellä. En minä tahtonut isälle suuttua noin. Mutta sitä oli nyt myöhäistä miettiä, tapahtunutta ei voinut muuttaa. Suutuin nykyään aivan liian herkästi. Riitelimme isän kanssa jatkuvasti. Tosin siihen saattoi vaikuttaa myös se, että olin viettänyt paljon aikaa tuon kanssa samojen seinien sisällä. Ei sillä, että olisimme pitäneet toisillemme seuraa. Itse en juurikaan poistunut huoneestani, isä puolestaan yritti saada minua leppymään. Tuo ei todella ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, etten tahtonut elää jatkuvasti varuillani jonkun hiipparin vuoksi. Omasta mielestäni olisi ollut parasta, jos olisin vain elänyt elämääni aivan normaalisti.

Pienet, kauniit, veripisarat valuivat kättäni pitkin. Näyssä oli jotain lumoavaa. Jotain niin synkkää, mutta samalla niin kaunista. Isä oli lähtenyt käymään Joonaksen luona, joten sain hetken omaa rauhaa. Olin niin vihainen, ahdistunut ja samalla jokseenkin surullinen, kenties hieman epätoivoinen. En halunnut elää näin. Enkä tarkoittanut sillä vain tätä julistamatonta kotiarestia, vaan ihan kaikkea. Tahdoin vanhan elämäni takaisin. Tahdoin palata ajassa taaksepäin, siihen aikaan, kun olin aidosti onnellinen. Tarvitsin raitista ilmaa ja happea. Kello hipoi kymmentä, mutta mitä väliä sillä oli? Kun isä oli poissa, oli tilaisuuteni koittanut.

Puin ulkovaatteeni nopeasti siinä pelossa, että isä voisi astua ovesta sisään hetkenä minä hyvänsä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Avasin oven ja varmistin, ettei rappukäytävässä ollut ketään. Kun siellä ei näkynyt ristin sielua, päätin viimein ottaa suunnan kohti portaikkoa. Juuri nyt en olisi voinut vähempää välittää isän varoituksista. Tarvitsin etäisyyttä häneen. Avasin raskaan ulko-oven, yleensä niin raivostuttava tuuli tuntuikin tällä kertaa ihanalta. Lähdin kävelemään satunnaiseen suuntaan, vailla minkäänlaista määränpäätä. Totta puhuen, en ollut tainnut ajatella kaikkea aivan loppuun asti.

Olin viettänyt ulkona hieman yli tunnin, en halunnut palata takaisin. En juuri nyt. Sillä hetkellä isä oli kenties viimeinen ihminen, jonka tahdoin nähdä. Alkoi olla kylmä, enkä ollut varma siitä, mitä pitäisi tehdä. Sitten sain idean. Aloin käydä mielessäni läpi vaihtoehtoja. Joonas ei tullut kuuloonkaan, vaikka hän olikin minulle kenties bändin jäsenistä läheisin. Hän kun sattui asumaan aivan oman asuntomme naapurissa. Aleksi vaikutti hyvältä vaihtoehdolta, mutta tuo asui turhan kaukana sen hetkisestä sijainnistani. Niko asui yhdessä Minnan kanssa, enkä tahtonut tunkeilla. Tommi olisi satavarmasti ilmoittanut isälle välittömästi minut nähdessään. Siispä jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto. Ollin saattaisin saada suostuteltua olemaan kertomatta isälle, ja hän sattui asumaan melko lähellä.

Ei aikaakaan, kun seisoin hermostuneena basistin kerrostalon lukitulla alaovella. Kävin mielessäni läpi skenaarioita siitä, mitä voisi tapahtua. Hän voisi soittaa isälle, mutta toisaalta hän ei välttämättä tahtoisi pettää luottamustani. Lopulta päätin rohkaistua ja soittaa hänelle. Olli vastasi puheluun lähes välittömästi, yllättynyt ja hämmentynyt sävy äänessään. Kerroin hänelle, mistä oli kyse. Samalla luettelin myös ehtoni, joihin tuo pienen neuvottelun jälkeen suostui. Puhelu katkesi, hetken kuluttua hän ilmestyi alas ja avasi oven.

"Mistä te sit oikeen riitelitte?" Olli kysyi, tuodessaan lakanoita olohuoneeseen. Mies oli luvannut, että saisin yöpyä tämän sohvalla.

"Sen mielestä mun pitäis vaan linnottautua kotiin, koska joku kusipää on päättäny kytätä mua." Sanoin suoraan, kuten asiat olivat.

"Rehellisesti sanottuna, oon samaa mieltä." Hän sanoi olkiaan kohauttaen.

"Sunhan piti olla puolueeton." Huokaisin pienesti.

"Tiedetään. Mut Joel on ihan oikeessa. Et sä voi tietää, mitä sillä hiipparilla on mielessä." Hän puolusti isää.

"Joo, mut ei tää näin mee. Muut saa riekkua ulkona mihin aikaan ite tahtoo, ja mä en sais iskän mielestä edes käydä ulkona yksin. Mä en jaksa sitä sen kyselyä ja kyttäystä. Ihan kun mua rankastais jostain, mihin en voi ite vaikuttaa!" Selitin turhautuneena.

"Isästäs puheenollen, se on aika hiilenä. Ja se suuttuu myös mulle, kun saa tietää tästä." Nuo sanat saivat minut jopa hieman säikähtämään.

"Sä lupasit ettet kerro sille." Sanoin nopeasti, valmiina lähtemään eteiseen tarpeen vaatiessa.

"Rauhotu. En mä sille kerro. Mut teidän todellakin pitää selvittää tää sotku." Olli sanoi huokaisten.

"Joitain asioita ei ehkä vaan voi selvittää." Sanoin hiljaa.

"Kaiken voi selvittää. Tiiätkö, miks Joel ylipäätään on niin kiree koko ajan?" Basisti päätti kysyä, selvästi itse tietäen vastauksen kysymykseensä. Kohautin olkiani.

"Koska oon rasittava, ja käyn sen hermoille?" Ehdotin hymähtäen, saaden hänet pudistamaan päätään.

"Koska se on huolissaan susta." Hän kertoi vakavissaan. Hymyni hyytyi nopeasti. Miksi hän nyt huolissaan olisi?

"Me kaikki ollaan."