Se yks tyttö

•43•

Jesse tuojotti minua haudan vakavana lasittunein silmin.
Katsoin häntä silmiin, vaikken oikeasti olisi edes halunnut.
Halusin hänen sanovan jotain, mutta hän piti suunsa kiinni.

"Sano jotain."
Pyysin käheällä äänellä.

"En mä osaa sanoa mitään."
Hän sanoi ja näin kuinka hänen silmänsä kostuivat.

Niin minunkin, jo toistamiseen.

"Miten sä voit tehdä mulle näin?"
Jesse kysyi ja silloin hänen äänensä murtui.

"Mä en tiedä. Mä oon niin pahoillani, mä oon niin pahoillani."
Toistelin, ihankuin se muka auttaisi.

Tekoni oli anteeksi antamaton.

Jesse painoi kasvonsa käsiinä ja kuulin hänen itkevän.
En ollut ennen nähnyt tämän itkevän ja näky oli sydäntäsärkevä.
Vihasin itseäni.
Aloin itsekkin itkeä.

"Anteeks, anteeks, anteeks."
Jatkoin sanojen toistelua, samalla pyyhkien kasvojani.

Levinnyt ripsivärini tarttui kämmenselkääni.

"Millon se tapahtu?"
Jesse kysyi värisevällä äänellä käsiensä takaa.

Nielaisin kuuluvasti.

"Eka kerta oli mun frendin mökkibileis. Sillon kun sä olit Helsingissä.."
Kerroin ja tämä sai Jessen nostamaan kasvonsa ylös.

Hänen kasvonsa punoittivat ja olivat kyynelistä märät.

"Eka kerta?"
Hän kysyi hiljaa.

Vittu.
Nyt minun pitäisi kertoa eilisestä.

"Mm. Toinen kerta oli... Eilen."
Myönsin.

Jessen kasvot muuttuivat surullisista vihaisiksi.
Ymmärsin sen, olin ansainnut kaiken mitä hän tulisi minulle sanomaan.
Ansaitsin hänen vihansa.

"Mä en voi uskoa sua. Vittu, mä luotin suhun. Sä tiesin mitä tapahtu mun exän kanssa! Mikä hitto Jasminissa on parempaa kun mussa?"
Jesse kysyi itkuisena, aijempaa kovemmalla äänellä.

Hän nousi ylös sängyltään ja käveli pitkin huonettaan levottomana.
Minä jäin hänen sängylleen istumaan katse maassa.

"Ei sussa ole mitään vikaa. Se vaan tapahtu. Mä oon niin pahoillani."
Pahoittelin varmaan sadatta kertaa, mutta se ei ymmärrettävästi rauhoittanut poikaa.

"Se ei auta."
Hän sanoi ja pyyhki märkiä kasvojaan.

"Tiiän."
Mumisin hiljaa.

"Ois pitäny tietää. Ois vittu pitäny tietää ettei Jasuun voi luottaa."
Jesse sanoi ja kuulosti taas enemmän vihaiselta kuin surulliselta.

Hän aikoi ilmeisesti syyttää tilanteesta siskoaan, vaikka oli minussakin vikaa.
Ei Jasmin yksikseen tätä aiheuttanut.

"Ei se oo yksinään sen vika."
Sanoin varovaisesti.

Säpsähdin kun Jesse nosti pöydältään pienen maljakon ja paiskasi sen lattialle.
Maljakko räsähti rikki ja palaset sinkosivat jalkojeni juurelle asti.
Ääni kuului varmasti alakertaan asti.
Toivoin etteivät hänen vanhempansa kuulleet ja päättäisivät tulla ylös katomaan, mitä tapahtui.

"En mä vaan usko."
Jesse kuiskasi ja kyykistyi lattialle lasinsirujen keskelle.

Minä pysyin hiljaa.
En halunnut että poika särkisi paikkoja yhtään enempää.

Pelkoni Jessen vahnemmista kävi toteen, kun huoneen oveen koputettiin.

"Jesse?"
Kuului hänen isänsä ääni oven takaa.

Voi hitto, tämä tästä puuttuikin.

"Onko kaikki hyvin? Kuulin kun jotain meni rikki. Kaikki ok?"
Hänen isänsä jatkoi.

Kun Jesse ei vastannut, ovi avattiin.
Mies tuli sisään huoneeseen ja kohtasi lattialla lasisirujen ympärillä nyyhkyttävän poikansa ja minut istumassa sängyllä kasvot kyynelistä ja räästä kosteana.

Mies meni ymmärrettävästi hämilleen, eikä ensiksi osannut sanoa mitään.

"Mitä tääl tapahtuu? Riitelittekö te?"
Hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Minä ja Jesse olimme molemmat hiljaa.
Jesse nousi ylös lattialta ja pyyhki kasvojaan selkä isäänsä päin.
Tämän jälkeen hän kääntyi kohti ovella seisovaa isäänsä.

"Joo. Mut ei mitään vakavaa. Fanni on just lähdössä."
Poika totesi kuin kaikki olisi normaalisti.

Oli siis aikani poistua.

Huomasin Jessen isästä, ettei hän uskonut sanaakaan, mutta oli onneksi hiljaa.
Olin varma, että hän ja Jesse puhuisivat asiasta myöhemmin.

"Ruoka on valmista."
Mies totesi hiljaa ja poistui ovelta.

Minä nousin ylös sängyltä ja olin aikessa poistua myös, mutta ennen kuin kerkesin tehdä sitä Jesse tarttui käteeni.
Käännyin kohti häntä ja olin lähes varma, että hän haukkuisi minut pystyyn.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

"Sori kun heitin ton maljakon. Ethän säikähtäny?"
Hän kysyi yllättävän pehmeällä äänellä.

Mitä ihmettä?
Eikö hän ollutkaan enään vihainen?

"Vähän."
Myönsin ihmeissäni.

Jesse nyökkäsi ja päästi irti kädestäni.

"Sori. Tota... Mä soitan sulle illalla."
Hän ilmoitti katse harhaillen.

Hän halusi kai vielä jutella tilanteesta.
Se kummastutti minua, luulin ettei hän haluaisi enään koskaan olla kanssani missään tekemisissä.

"Okei. Heippa."
Sanoin ja käännyin lähteäkseni.

"Heippa."
Kuulin hiljaisen äänen takaani, ennekuin suljin Jessen huoneen oven.

Pahin pelkoni toteutui, kun pääsin käytävään ja käänsin katseeni oikealle.
Jasmin seisoi huoneensa oven vieressä, kädet puuskassa seinään nojaten.

Hän oli kotona ja oli mitä todennäköisemmin kuullut koko minun ja Jessen keskustelun.

Loin häneen pikaisen katseen mutten sanonut sanaakaan.
Nopeasti lähdin astelemaan rappusia alas, jättäen Jasminin katsomaan perääni.
Välini häneen olisivat viimmeistään nyt poikki lopullisesti.

Suorastaan juoksin portaat alas ja ulos ulko ovesta.
Kuulin Jessen isän kutsuvan minua nimeltä jostai  päin asuntoa, mutten välittänyt.
En todellakaan alkaisi avata miehelle minun ja Jessen riidan syytä.

Ulos päästyäni hengitin syvään ja kaivoin tupakat taskustani.
Oli pakko saada hermosavut, äskeinen oli uuvuttanut minut henkisesti täysin loppuun.

Lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä, saaden vähän väliä lyhyitä itkunpuuskia.

Miten saatoin olla näin julma?