Like A Brother

45. Luku|Aivan helvetin kauas

Istuin sohvalla jähmettyneenä. Oliko aika pysähtynyt, vai miksi en pystynyt edes hengittämään? Sillä hetkellä, kun kuulin takaterassilta vanhempieni huutoa, kuin he riitelisivät aloin itkeä ja Olli halasi minua. Hän oli selvästi yhtä sokissa kuin minäkin. "Anteeks Olli, en mä tienny, et täs käy näin." Sanoin peittäen kyynelistä märät kasvot käsilläni. "Aleksi, tää ei oo meijän kummankaan vika. Eikä tää oo välttämättä vakavaa." Hän sanoi yrittäen rauhoitella. "Olli, mä rakastan sua. Mä en haluu, et me ollaan ohi." Sanoin itkien ja melkein täristen. Sitten kuulen, kun takaovi aukeaa ja isäni kävelee olohuoneeseen. "Noni, nyt sä lähet aivan helvetin kauas täältä!" Hän huusi Ollille osoittaen ulko-ovea. Olisin halunnut huutaa vastaan, mutta minua pelotti ja Ollin olisi parempi lähteä, kuin jäädä tänne. Olli nousi nöyränä ylös sohvalta ja käveli eteiseen. Meni ehkä viisi sekuntia, kun tämä oli lähtenyt. Aloin itkeä hysteerisesti ja painuin huoneeseeni. Paiskasin oven kiinni, otin peittoni ja menin vaatehuoneeseen. Vanhempien huuto jatkui olohuoneessa. Saatoin olla onnellinen, että olin tukkinut korvani.

Muutamien minuuttien ajan en pystynyt ajattelemaan mitään. Itkin vain. Silmiä kirveli. Mitä, jos en näkisi Ollia enään? Mitä, jos hän jättäisi minut? En pysty tähän. En vain pysty. Nousin seisomaan ja kurkotin ylähyllyltä terävän veitsen. En edes harkinnut sen enempää. Käärin hihani ja viilsin kuvottavan syvän viillon käsivarteeni. Tajutessani suuren virheen pudotin veitsen lattialle ja painoin peittoani haavaa vasten. Olin ajatellut, että mielummin fyysinen, kuin henkinen kipu, mutta tämä ei ollut auttanut. Sattui sietämättömän paljon. Käteen ja sydämeen.

Päätin yrittää hengitellä hetken. Tajusin myös, että ihan kuin kyyneleet olisivat loppuneet. Olin itkenyt niin kauan. Keskityin hetken kuuntelemaan, mitä olohuoneessa huudettiin. "MÄ EN AINAKAAN JÄÄ TÄNNE! ME LÄHETÄÄN TÄÄLTÄ AIVAN SAATANAN KAUAS! SINÄKÖ TUON POJAN OOT HYVÄKSYNY?" Nuo olivat isäni sanoja. Sitten äkkiä silmissäni sumeni ja tunsin iskun takaraivossani.

Ollin POV:

Ajoin ylinopeutta kotiin. Luulin kypärän täyttyvän kyynelistä.

Riuhtaisin ulko-oven auki ja paiskasin sen kiinni. Otin kypäräni päästä ja heitin sen maahan. Lippa lähti irti. Romahdin eteisen lattialle itkien. Jos kyyneliin oli mahdollista kuolla, niin hyvästit jäisivät minun osaltani toivottamatta. Jos menetän Aleksin, minulla ei ole mitään. Ei mitään! Tai ainakin se, mitä minulla olisi, unohtuisi täysin. Kävelin yläkertaan. En ollut ikinä ollut tällaisessa tilassa. Otin akustisen kitaran ja nostin sen iskeäkseni sen säpäleiksi, kunnes tajusin, mitä olin tekemässä ja romahdin sängylle. Katsoin sohvalla olevaa reppua. Se oli Aleksin koulureppu. Käänsin pääni työpöydälleni, jonka päällä oli nuottipapereita, käyttämämme kumilenkit ja...Aleksin piirtämä kuva meistä. Nousin ylös ja kävelin kuvan luokse. Katsoin sitä surullisena. En ehkä saisi enää kokea sitä, mitä tuo kuva todisti. Samassa näin sivusilmällä sängyn toisella puolella jotain. Käänsin katseeni. Eih. Oliko Aleksi jäänyt huoneeseeni esineiden muodossa? Lattialla oli tämän vyö.

Timeskip n. 1h:

Aleksin POV:

Raotin silmiäni ja tunsin järkyttävän kivun käsivarressani. Se vuosi edelleen verta. Tajusin, että jos en pian pääsisi sairaalaan, kuolisin. Muumipeittoni oli pelastanut henkeni tyrehdyttäen verenvuotoa. Se oli nyt ihan veressä. Nousin ylös hitaasti, sillä muuten olisin varmaan pyörtynyt uudestaan. Otin kaapista pitkähihaisen ja sidoin sen tiukasti käden ympärille. Laitoin puhelimen taskuun ja kävelin hiljaa eteiseen, etteivät vanhempani kuulisi. Puin äänettömästi takin, pipon, kengät ja lapaset. Sitten avasin äkkiä oven ja juoksin.

Juoksin koko matkan Ollin luo. Matka oli noin puolitoista kilometriä. Kun pääsin Ollin kotiovelle, meinasin kuolla. Hakkasin ovea viimeisillä voimillani. Kaaduin polvilleni ja lopulta kyljelleni. Hetken päästä Olli tuli avaamaan. "Aleksi? Aleksi! Kuuletko sä mua? Rakas vastaa." Tämä sanoi hätääntyneenä. "O-olli." Sopersin ja nostin käteli tämän reidelle. Olli nosti minut ylös ja kantoi sisälle. Hän laski minut olohuoneen sohvalle. "Aleksi, mitä sun kädelle on tapahtunu?" Olli kysyi riisuttuaan takkini. Aloin itkeä. "Mä viilsin itteäni. Anteeks, e-ei mun pitäny." Sanoin ja olin oikeasti pahoillani. Olli halasi minua. "Rakas miks?" Tämä kysyi huolestuneena. "Mä en haluu menettää sua. Ja aattelin, et mielummin mä kärsin fyysisen kivun." Sanoin varovasti. Olli irtautui minusta ja katsoi minua vakavana. "Olli?" Katsoin poikaystävääni, joka näytti samaan aikaan surulliselta, vihaiselta ja pettyneeltä. "Olli. Anteeks kaikesta." Sanoin harmissani. Tämä ei vastannut mitään, vaan nousi ylös ja käveli keittiöön. Menin hetken päästä tämän perään ja näin hänen nojaavan käsillään pöytää vasten.