Like A Brother

95. Luku|A+O

Ollin POV:

"Voiks antaa mun nukkua?" Kysyn käheällä äänellä. "Ei sua vielä voi väsyttää. Tai riippuu, mitä te teitte." Joonas toteaa. Vedän peittoani tuon alta. "Voi vittu. Ei me pantu. Me vaan pussailtiin." Sanoin ja halusin Joonaksen jättävän minut rauhaan. "Vaan? Ettehän te oo yhessäkään." Tuo sanoi vähän järkyttyneenä. "No emmä tiiä. Ei ollakkaa. Se vaa meni siihe. Tiietään kyl et ei ois pitäny. Mun piti vaan viiä sen huppari." Mutisin. "Olli, tiiäthän, että te..." "Joo tiiän." Keskeytin tuon.

Timeskip perjantaihin:

Aleksin POV:

Kello oli kuusi aamulla. Tänään olisi viimeinen koulupäivä täällä. Olisipa musiikkilukio ollut syy jäädä tänne. Mutta sellainen oli uudella kotipaikkakunnallakin. En tiedä, mitä tekisin Ollin huiville. En halunnut ottaa sitä mukaan, mutten myöskään viitsinyt viedä sitä takaisin. En myöskään voisi hävittää sitä, joten kaipa se pitäisi ottaa mukaan. Survoin sen takin taskuun. Aloin pakata koulureppua ja loput kirjat laitoin erilliseen kangaskassiin, koska ne pitäisi nyt palauttaa. Koulun alkuun oli vielä aikaa, joten kerkeäisin vielä tyhjentää pöydän laatikot. Sieltä löysin kuitin. Se oli sen pitserian, jossa olimme jätkien kanssa käyneet silloin syksyllä. Kävin nopeasti ja tahtomattani sen päivän tapahtumat läpi. Ei olisi ehkä pitänyt. Tunsin paksun kyyneleen silmän pinnalla. Nyt et ala taas itkemään! Puristin kuitin myttyyn ja heitin sen roskiin. Jonkin aikaa järjestelin tavaroitani pahvilaatikkoon, kunnes löysin taas jotain. Ei hitto, tätä ei kyllä voisi laittaa roskiin.

Joonaksen POV:

Pikku Allu muuttaisi tänään. Olli ei kuulemma hyvästelisi tätä enää. Emme mekään luultavasti. Aleksi oli tuonut postilaatikkoon Ollin hupparin, joka tältä oli unohtunut. Mukana tuli lappu, jossa luki, ettei tämä halua viedä sitä itse. Sitten sain viestin.

WhatsApp

Aleksi👶: Mul oli viel yks Ollin tavara. Pesen sen eka ja käyn sit tuomassa.

Minä: Okei.

Timeskip 15min:

Ovikello soi. Ovella seisoi Aleksi kädet taskussa. Tämä ojensi nyrkkinsä ja laitoin käden alle. Tuo pudotti kämmenelleni Ollin hopeisen venytyksen. "Ei sun ois varmaan tätä tarvinnu pestä." Sanoin. "No seki oli pessy mun hupparin." Tämä sanoi ja piirsi kengällään terassin lautoihin. "Oliks sulla muuta?" Kysyin. "No ei." Tuo sanoi. Ei hän silti lähtenyt. "Tai. Luuleks sä, et mä voisin hylätä sen eston? Olisko se outoo?" Aleksi kysyi varovasti. "Öö, ei varmaan." Vastasin. "Tai ei mitää sittekää. Unoha. Ja hyvästi." Tuo sanoi äkkiä ja vain lähti. "Moikka." Sanoin vähän hämmentyneenä. Laitoin oven kiinni ja katsoin venytystä. Huomasin, että siinä luki hennosti tussilla jotain. Tottakai. A+O. Tuota Aleksi oli yrittänyt pestä pois. Laitoin venytyksen pöydälläni olevan hupparin päälle ja aloin valmistautua kouluun. Katsoin niitä sitten hetken ja päätin: Olli saisi vastaanottaa nämä koulussa.

Aleksin POV:

Kävelin takaisin kotiin. Voi vittu Aleksi. Nyt Porko tietää, ettet sä pystyny päästää Ollista irti, ja että oot epätoivonen. Tietenkään en voinut olla katsomatta Ollin kotia ja tämän huoneen ikkunaa. Miksi sanoin, että laita ovi kii? Miksen vaikka, että nyt sä voit lähtee?

Istuin sängylläni. Lähtisin kouluun vartin päästä. Otin tyynyn ja halasin sitä. Tietenkin kuvittelin sen olevan Olli, vaikka se pitäisi nyt unohtaa. En tiedä, miksi tein tämän itselleni, mutta syystä tai toisesta päätin vielä kääntää veistä haavassa. Otin puhelimen ja aloin katsoa kuvia Ollista. Myös sellaisia, joissa itse olin. Ei minulla olisi oikeutta surra. Olinhan itse pilannut kaiken. Katsoin kuvaa, jonka Joonas oli ottanut. Istuin siinä Ollin sylissä ja halasin tätä. Se oli siltä illalta, kun katsoimme Titanicin.

Pian tajusin laittaa puhelimen pois. En halunnut kiduttaa itseäni. Luulisi, että eron jälkeen haluaisi poistaa kaikki kuvat, toisen yhteystiedot ja joku muu olisi saattanut polttaa hupparinkin. Mutta ero ei ollut kummankaan vika. Se ei vain olisi toiminut.

Lähdin kouluun. Matkalla mietin, pitäisikö hylätä esto, mutta en ehkä tee sitä. Mitä se ensinnäkään hyödyttäisi?

Ollin POV:

Olin vessassa pesemässä hampaita. Äiti oli lähtenyt töihin hetki sitte ja isä oli taas lähtenyt työreissulle. Kuulin oven avautuvan ja varmistaakseni kurkistin eteiseen. "Moi." Joonas huikkasi ja otti kengät pois. "Moi." Sanoin ja sylkäisin lavuaariin. "Mä aattelin eka, et oisin antanu nää sulle vasta koulussa, mut toin nää sitteki nyt." Tämä sanoi ja näytti mustaa hupparia ja hopeaa venytystä. Katsoin vuoroin niitä ja vuoroin Joonasta. "Mistä sä noi sait?" Kysyin hieman epäselvästi, koska suu oli täynnä vaahtoa. "Aleksi toi nää." Hän selitti. Sylkäisin taas lavuaariin ja huuhtelin hammasharjan. Otin vastaan omaisuuteni. "Kiitti. Öö käyn viemässä nää ylös." Sanoin. "Juu." Joonas jäi eteiseen odottamaan. Juoksin portaita ylös. Huoneeseen päästyäni haistoin hupparia. Aleksi oli pessyt sen. Ja se tuoksui hyvälle. Laitoin sen tuolille ja katsoin sitten venytystä. Tämähän oli se, johon olimme kirjoittaneet tussilla. Huomasin, että Aleksi oli yrittänyt pestä kirjaimet pois. Laitoin venytyksen laatikkoon ja menin takaisin alas.

"Mitä sä aattelet siitä, et Ale lähtee tänään?" Kysyin, kun olin alkamassa käynnistää mopoa. "No en mä tiiä. Harmittaaha se. Aleksi on hyvä tyyppi. Mut enemmän mä sitä sulta kysyisin." Tämä sanoi katsoen sen näköisenä, etten ollut kertonut tälle kaikkea. "En mä haluu puhua siitä. Se oikeesti sattuu." Sanoin katsoen mopoani. "Ei meillä oo vielä kiire. Sä voit kertoo. Se helpottaa." Joonas sanoi. Tämä saattoi olla oikeassa. Epäröin vähän, mutta huokaisin sitten syvään. "No...oisin halunnu, et oltais erottu vähä eri tavalla. Tai että oltais jätetty siihen yhteen keskusteluun." Sanoin apeana. Joonas nyökkäsi. "Ja, mulla on sitä jo nyt ihan hirvee ikävä." Jatkoin vilkaisten varovasti tätä. Hän näytti kuuntelevan ja ymmärtävän. Sitten tuo halasi minua.