Like A Brother

72. Luku|"Miten saatoin?"

Aleksin POV:

En voinut olla hymyilemättä, kun Olli suuteli minua. Tuntui hyvältä, kun joku rakastaa ja kun itse rakastaa. Ollin huulet tuntuvat pehmeiltä ja lämpimiltä. Ne liikkuivat omiani vasten ja tämän käsi oli leukaluuni kohdalla haavan alla. Olin kääntänyt terveen jalkani risti-istuntaan, koska niin oli helpompi olla. Toinen jalka oli vielä suorassa. Kun Olli lopetti, hän istui eteeni sängylle ja sitoi minut katsekontaktiin kanssaan. "Aleksi. Mun pitäis kertoa jotaki." Tämä sanoi. Nyökkäsin vakavana ja otin Ollin kädestä kiinni. Aloin silittää sitä hellästi ja katsoin Ollia antaen tälle luvan aloittaa. "Mä en tiiä, onko tää paras hetki. Mä ymmärrän, että sä saatat vihata mua ja pitää täysin luuserina, ku kerron tän, mut sulla on siihen oikeus." Hän sanoi hymyillen ilottomasti. Pelotti, mitä oli tapahtunut. En edes uskaltanut arvata. "Porko oli vetäny Nikon luona kännit ja olin sillon kattomassa sua." Hän aloitti rauhallisesti. Nyt tämä oli lopettanut hymyilyn, eli tiesin, ettei tämä ottanut tätä asiaa vitsillä. "Sit, ku tulin kotiin nii Joonas oli siellä. Säikähin vähän, ku se oli kännissä. Lähin viemään sitä sohvalle päin ja..." Tämä yritti sanoa, mutta huomasi sen olevan vaikeaa. Seuraava kohta olisi se pahin. "Aleksi mä...mä en haluu valehella sulle ja en haluis kertoo tätä, mut mun on pakko. Sä voit syyttää mua." Hän sanoi. "Olli. Ei en mä haluu syyttää sua." Sanoin harmissani. "Nii, olin tosi väsyny ja sit Joonas suuteli mua...aika agressiivisesti, enkä mä päässy pois. M-mä...se tuntu ihan hirveeltä, en voinu sille mitään. Anteeks. Se sit tapahtu uudestaan myöhemmin." Hän selitti. Katsoin tätä suu vähän auki ja silmät täynnä epäuskoa. "Se ahdisti mua tosi paljon, ku tajusin, että se saatetaan laskea pettämiseks. Mä en tarkottanu. Se ei oo mikään syy, etten muka jaksanu työntää Joonasta pois." Hän sanoi. Huomasin tämän ahdistuvan.

Ollin POV:

Alkoi ahdistaa, kun Aleksi katsoi minua niin. Minusta tuntui, että hän käskisi minut pois, joten nousin ylös sanomatta mitään. Aleksin käsi oli täysin paikallaan, eikä enää pitänyt kiinni omastani. Lähdin ulos huoneesta, enkä edes katsonut häntä. Nyt tuntui, että kahden minuutin aikana onnistuin pilaamaan kaiken. Juttuni Aleksin kanssa olisi tässä. Miten saatoin? Juoksin ulos rakennuksesta itkien ja käynnisti mopon. Ajaisin ensimmäisenä Joonaksen luo. Olisi pikkusen juteltavaa.

Aleksin POV:

Jäin suu auki katsomaan eteeni. Olin sanaton. Tai, eihän minulla ollut enää ketään, kelle voisi puhua. Olli...oli pettänyt minua? "Ollih..." Sain viimein vinkaistua. Hän luulee minun olevan vihainen. Nyt, jos koskaan halusin nousta sängystä ja lähteä tämän perään, mutta Olli oli jo varmaan mopolla. Mi-mitä jos...hän...jätti minut? Sittenhän voisin vaikka avata ikkunan ja hypätä alas. En usko että selviäisin. Ei Olli jäisi edes kaipaamaan minua. Vittu menköön sen Joonaksen kans! Nehä on tuntenu jo kymmenen vuotta. Mitä mä siinä mahdan?

Joonaksen POV:

Olin tulossa alakertaan puhelin kädessä, kun säikähdän ja tajuan oven lennähtävän auki. Olli tulee sisään ja paiskaa sen kiinni. Tämä työntää minut seinään ja katsoo minua tappavasti. "Olli?" Saan sanottua. "Mikä vittu sua vaivas? Mä kerroin Aleksille ja nyt se vittu jättää mut!" Olli huusi ja samassa hän alkoi itkeä. Minulla ei ollut mitään sanottavaa tuohon. Mun kuuluis olla siellä sairaalassa, eikä Aleksin. "Olli. Mä oon pahoillani. Mä en tiiä, miks mä tein niin. Sä voit vaikka hakata mut." Sanoin. Olli katsoi minua edelleen hyvin vihaisena ja kyyneleet valuivat tämän poskia pitkin. "Joonas...ei se oo sun syy." Tämä sanoi ja päästi minut irti. "Ei Aleksi usko, etten jaksanu työntää sua sillon pois. Mut ei sillä oo ees väliä enää." Hän sanoi surullisena. "Mut mä aidosti rakastan sitä." Hän jatkoi. "Olli. Älä sano noin. Ei Aleksi jättäis sua." Sanoin. En viitsinyt halata, koska se olisi varmaan ahdistanut. "Ja tottakai sä rakastat sitä, ja se rakastaa sua." Sanoin.

Aleksin POV:

Mitä mä teen? Ainoa, mitä voisin, olis soittaminen tai viestin laittaminen. Ei Olli enää tulisi tänne. Tietäispä se, kuinka paljon mua harmittaa, etten sanonu mitään. Mutta luulen, ettei Olli halua olla kanssani enää. En ihmettele.

Robert tuli ikkunaan. Se oikeasti lohdutti ja toi hymyn ja onnenkyyneleet kasvoille. Joku välitti. Robert tosin tietämättään. "Kaiken tän paskan keskellä on valo. Ja se oot sä. Kiitos." Sanoin Robertille. Aloin taas jutella sille. "Luuleks sä, että meillä on mahdollisuus? Mulla ja Ollilla." Robert katsoi minua pää kallellaan. "No sä et oo varmaan miettiny, mikä se rakkaus on." Sanoin hymyillen. Tai ehkä sittenki oot. Ikkunalaudalle lensi toinen talitintti. Näistä huomasi, että ne olivat pari. "Älkää antako mun häiritä." Sanoin ja käänsin kohteliaasti pään. Sitten kuulen, kun ne lähtevät. Halusin nähdä, minne ne menevät. Sairaalan pihalla oli puu, jossa linnunpönttö. Sinne ne lensivät. Mitä, jos niillä oli perhe siellä? Robert taisi tietää, etten ole kunnossa. Ehkä se on käynyt muillakin ikkunalaudoilla. Robertin mielitietyn nimi olkoon vaikka Marjukka.

Niin totta, kuin se olikin, nuo talitintit muistuttivat Ollista. Varsinkin siitä, kun emme pystyneet olla erossa toisistamme. Nyt tilanne oli ihan eri. Minulla oli ikävä Ollia, tämän pehmeitä huulia, lämpimiä ja turvallisia käsiä. Halusin olla hänen sylissään ja laittaa hänen hiuksensa saparoille. Halusin kuulla tämän ihanan lauluäänen, tapella tämän kanssa maksamisesta ja seurata vierestä, kun tämä joogaa. Kaikki Ollissa oli täydellistä. Ei ihme, että menetin hänet.