Like A Brother

83. Luku|Sireenit päälle

Asetin veitsen ranteelleni, kunnes muistin vihlaisevasti jotain, mitä olin sanonut Aleksille: "Lupaa, ettet enää ikinä tee niin." Ja nyt olin tekemässä niin itselleni. Ymmärsin nyt Aleksia. Tältä hänestäkin oli varmaan tuntunut. Ja samasta syystä. Ei tämän tällaista pitänyt aiheuttaa. Kurkussa painoi ikävästi. Kääntelin veistä ranteellani. Muistan, kun joskus pienenä olin ruokapöydässä ja piirsin voiveitsellä käteeni. Se oli sellainen, jolla olisi ollut mahdotonta tehdä mitään jälkiä ihoon. Silti se oli kielletty minulta, koska se oli kuulemma vaarallista. Mietin äitiä, joka itkisi silmänsä verille, jos saisi tietää tästä. Mietin Aleksia, joka tekisi luultavasti itselleen jotain, jos saisi tietää. Pudotin veitsen maahan. En vain voisi. Vaikkei kukaan saisi tietääkään, en voi.

Hetken vain istuin ja kelasin asioita. Alkoi tulla aika kylmä. Mutta jos en aio mennä enää takaisin, niin mitä väliä? Tuo ajatus sekoitti kaiken. Ja aivan väärällä tavalla. Otin veitsen ja viilsin nopeasti ranteeni poikittain auki. Melkein huusin kivusta. Jäin pitelemään rannettani ja kaaduin kyljelleen. Raotin silmiä ja näin veren valuvan maassa olevan lapaseni päälle. Tietyssä asennossa tunsin kaulassani pienen jomotuksen. Laitoin toisen käteni kaulalle. Tunsin painelemalla kohdat, joissa Aleksin tekemät jäljet olivat. Ja niitä oli paljon. Vanhempani eivät olleen edes kysyneet mitään. Tajusivat ilmankin. Nousin istumaan ja otin sormellani valuvaa punaista nestettä. Kirveli ja sattui perkeleesti. Otin veitsen ja katsoin siinä olevaa hitaasti valuvaa verta. "Viimeiset sanat." Sanoin ääneen. "Anteeks." Sanoin samalla, kun viilsin pitkittäisen viillon, joka halkaisi edellisen. Nyt sumeni jo silmissä. Tunsin enää vain tömähdyksen korvaani vasten.

Joelin POV:

WhatsApp

5 runkkaria ja Aleksi

Minä: Onks se vastannu?

Niko😈: Ei...

Aleksi👶: Ei oo...😢

Minä: Hei Ale. Ooks ok?

Aleksi👶: En. Mua ahdistaa!

Niko😈: Haluukko, et mennään käymään Ollilla?

Aleksi👶: Joo. Tulkaa sit mukaa.

Minä: Tottakai. Me tullaan Nikon kans sinne.

Tommi😎: Mä yritän viel ettii sen sijaintia ja soitella.

Lähdin Aleksille päin. Matkalla näin Nikon. "Mitä, jos se on tehny itelleen jotaki?" Hän kysyi hiljaa meidän kävellessä kadulla. "En tiiä, en haluu miettii sitä." Vastasin ja käänsin katseeni maahan.

Saavuimme Aleksin ovelle. Koputimme ja tuon äiti tuli avaamaan. Menimme sisälle ja näimme Aleksin surullisen näköisenä. Menimme molemmat halaamaan tätä. Tämä alkoi itkeä hysteerisesti. "Jaksatko sä? Voijaan me hetki ootellakki." Niko sanoi. "Ei, mä haluun mennä heti." Aleksi sanoi päättäväisenä ja alkoi pukea takkiaan. Myönnyimme tähän ja hetkessä Aleksi olikin jo valmis.

Kävelimme rauhallisessa lumisateessa Ollin kotia kohti. Olimme olleet koko matkan hiljaa. Kun pääsimme perille, koputin oveen. Jännitys alkoi kasautua. Katja tuli ovelle. "Moi. Tuliks Olliki?" Hän kysyi. Katsoimme toisiamme. "Joel. Eiks Olli tullu sun luo?" Tämä jatkoi. "E-ei." Vastasin. "Olli sano kaks tuntia sitte että menee Joelille." Katja sanoi ja näin tämän kasvoilla huolen. Ollin isä Marko tuli myös ovelle. "Mihin se poika on menny? Ootteko soitellu?" Hän kysyi. Pudistimme Nikon kanssa päitämme. Yhtäkkiä Aleksi meni halaamaan Katjaa. Hän näytti ensin vähän yllättyneeltä, mutta halasi sitten takaisin. "Tiiäkkö sä Aleksi jotain?" Katja kysyi lempeästi. Tuo pudisti päätään, mutta sanoi sitten: "Mä muutan kesän alussa ja Olli on sen takia surullinen." Katja ja Marko katsoivat toisiaan. "Tulkaa pojat sisälle."

Istuimme keittiön pöydän ääreen. Ollin isä sanoi soittavansa poliisille. Katja halasi Aleksia edelleen. Tämä ei kuitenkaan itkenyt. Ilmassa oli kerrassaan masentava tunnelma. Pian Marko tuli takaisin ja sanoi poliisien olevan matkalla.

Timeskip 10min:

Ovelta kuului koputus. Marko meni avaamaan ja kaksi poliisia tuli sisään. "Meillä lähtee nyt kolme partiota haravoimaan ja tarvittaessa soitetaan lisää." Toinen heistä sanoi.

Minä, Niko ja Aleksi istuimme toisen Auton kyytiin. Ollin vanhemmat menivät toiseen autoon.

Timeskip 1h:

Nikon POV:

Olimme ajaneet ympäriinsä nyt noin tunnin. Oli soitettu lisää partoita, kysytty lähikuntien poliislaitoksilta, vastaantulijoilta ja yritimme välillä soittaa. Poliisit tekivät kaikkensa, mutta kukaan ei ollut nähnyt Ollia. Aleksi näytti siltä, kuin nukkuisi silmät auki. Halasin tätä.

Timeskip 5h:

Kello oli yhdeksän illalla. Mitään ei ollut vieläkään kuulunut tai löytynyt. Yhtäkkiä toinen poliiseista saa puhelun ja sanoo toiselle jotain. Tämä tekee tiukan U-käännöksen ja laittaa sireenit päälle. Auto ajoi varmaan sataaviittäkymppiä. Oliko joku viimein löytänyt Ollin? Toinen poliisi ilmeisesti soitti partiolle, jonka mukana Ollin vanhemmat olivat.

Aleksi halasi toisella puolellaan istuvaa Joelia. "Kyllä Olli löytyy." Hän sanoi. Sitten toinen poliiseista kääntyi meihin päin. "Olli on kuulemma löydetty metsästä. Suunnilleen kolmekymmentä kilometriä hänen kodistaan." Tuo sanoi. Nyökkäsin vakavana ja otin Aleksia kädestä kiinni.

Aleksin POV:

En ollut osannut sanoa pitkään aikaan yhtään mitään. Mietin vain asioita. Ehkä jopa liikaa. Näkisinkö Ollia enää koskaan? Ja jos näkisin, nii mitä jos tämä ei enää ole hengissä? Onko hän vihainen minulle? Tai oliko...

Ollin POV:

...