Like A Brother

56. Luku|"Se pelasti mut"

Ollin POV:

Lääkäri kävi sanomassa Nikolle ja äidille, että he voisivat tulla. Nämä istuivat takaisin tuoleille. Halusin jo kuulla, oliko minulla murtumia. En jaksa olla täällä. Haluan Aleksin luo. "Otin äsken kuvat ja Ollilla ei näyttäis olevan murtumia. Todennäköisesti kuitenkin sattuu. Ei kuitenkaan mitään vakavaa." Äiti nyökkäsi ja katsoin lääkäriä odottavasti. "Kokeileppa, pystyksä kuin hyvin kävelee." Hän sanoi. Nousin istumaan. Selkään sattui kyllä, mutta jos murtumia ei ollut, niin ei haittaa. En aijo kertoa, jos minua sattuu nyt. Kävelin pari kertaa huoneen päästä päähän. Polveen ja selkään kyllä sattui, mutta ei väliä. Tärkeintä, että pääsen pois. "Miltä tuntuu?" Äiti kysyi. "Kyl mä pystyn kävelee. Ei satu paljoo. Paitsi noihin haavoihin." Sanoin. "Okei, no hyvä." Lääkäri sanoi ja otti laatikosta jotain. Tämä antoi minulle sideharsoa ja kylmägeeliä. "Näyttäs kaikki olevan hyvin, niin te pääsette lähtemään. Se autolla ajaja on otettu kiinni ja viety poliisilaitokselle. Ja sun mopoki tais olla kunnossa." Tuo sanoi hymyillen. En kuitenkaan voinut hymyillä. En vielä tiennyt Aleksista. "Saanko mää nähä Aleksin?" Kysyin. Lääkärin ilme muuttui mietiskeleväksi. "Tiiäksä, mikä Aleksin huone on?" Hän kysyi Nikolta. "213." Niko vastasi. "No määpä soitan sinne."

Joonaksen POV:

Nikon isä oli tuonut minut kotiin. Joel tuli etupenkiltä ulos ja lähti taluttamaan minua ovelle. Näytti varmasti siltä, että jalkani olisi murtunut, vaikka oikeasti olin vain väsynyt. "Kiitos." Sanoin ja avasin oven. Äitini tuli ovelle. "Onhan kaikki nyt hyvin?" Joel varmisti. Nyökkäsin. "Mun pitää vaan päästä nukkuu." Sanoin.

Joelin POV:

Nikon isä kävi viemässä meidät vielä kotiin ja oli sanonut menevänsä vielä takaisin. En voinut käsittää tapahtumia. Miten minun pitäisi muka tässä nyt harjoitella kokeisiin? En tiennyt, miten kummallakaan niistä meni.

Nikon POV:

Lääkäri lopetti puhelun ja kääntyi meihin päin. "Aleksi on koomassa. Häntä saa mennä katsomaan." Huomasin Ollin järkyttyvän tiedosta. "Voinko mä mennä?" Hän kysyi. "Joo, mut jonku pitää varmaan lähtee sun mukaan." "Mä voin mennä. Mä olin jo aikasemmin Aleksin luona." Sanoin. Katja ja lääkäri jäivät keskustelemaan tilanteesta.

Olli oli samaan aikaan innoissaan, mutta myös surullinen, kun tiesi tilanteen. "Niko." Käänsin katseeni tähän. "Mitä, jos Aleksi ei selviä?" Hän kysyi varovasti. "Älä mieti tollasta. Se Aleksin lääkäri sano. Et se on koomassa muutamasta päivästä muutamaan viikkoon." Sanoin ja halasin tätä. "Eli mä en saa kuulla sen ääntä enkä nähä sen silmiä." Olli sanoi surullisena. Koputimme oveen ja lääkäri tuli avaamaan.

Ollin POV:

Aloin heti itkeä nähdessäni Aleksin. Menin tämän viereen istumaan ja katsoin poikaystävääni. Hänellä oli iso haava poskessa ja happinaamari peitti osan siitä. Tämän silmät olivat painautuneet kevyesti kiinni ja hän näytti vain siltä, kuin olisi unessa. Pyyhin kyyneleet ja katsoin Nikoa surullisena. Hän tuli viereeni istumaan ja halasi minua. "Mun pitäis mennä tekemään muita juttuja, niin ilmoittakaa heti jollekin, jos tapahtuu jotain." Lääkäri sanoi noustessaan ylös tuolilta. Nyökkäsimme. Silitin Aleksin pehmeää poskea. "Mulla on ikävä sua." Sanoin hiljaa. "Miks sillä on happinaamari, jos se on koomassa?" Kysyin Nikolta. "No kun se ei pysty koomassa hengittää." Hän vastasi. "Eli jos toi otettais pois, niin Aleksi kuolis?" Kysyin säikähtäneenä. Järkytyin tajutessani, kuinka pienestä se oli kiinni. Otin Aleksin kädestä kiinni ja silitin sitä.

Yhtäkkiä äiti laittoi viestiä.

WhatsApp

Äiskä❤: Sairaalan valvontakameraan on tallennettu video siitä onnettomuudesta.

Minä: Pystyykö sen nähdä?

Äiskä❤: Joo. Haluutko sä?

Minä: Joo, mutta voitko sää tulla tänne?

Äiskä❤: Voin tulla.

Laitoin puhelimen taskuuni. "Äiti sano, että voitais nähdä se onnettomuus valvontakameranauhalta." Sanoin katsoen Nikoa. Pidin edelleen Aleksin kädestä kiinni. Toivoin, että tämä liikahtaisi edes vähän. "Haluuks sä nähä sen? Se voi olla aika pahaa katsottavaa." Niko sanoi. "Kyl mä haluun." Sitten äiti koputti oveen ja tuli sisälle. "Mikä tilanne? Hän kysyi. En vastannut mitään, koska näkihän tuo itsekkin. "Mistä sen videon voi katsoa?" Kysyin. "Valvontakamerahuoneessa." Äiti vastasi. "Mut se lääkäri lähti ja Aleksi jäis yksin." Sanoin. "No mä voin sanoo sille sun lääkärille, että tulee tänne." Nyökkäsin.

Kello oli melkein yksitoista. En aijo lähteä ilman Aleksia. Minä, äiti ja Niko menimme valvontakamerahuoneeseen, jossa istui joku melko nuori mies. Hän näytti videon, jota oli hidastettu. Siinä näkyi Aleksi, joka istuu moponi kyydissä ja minä laitoin tälle kypärää päähän. Sitten näkyi kirkkaat autonvalot. Sen jälkeen en muista mitään. Nään Aleksin säikähtävän ja työntävän minut pois auton tieltä. Hän itse jäi eteen. Oli karmeaa katsottavaa, kun auto törmäsi häneen. Jähmetyin täysin nähdessäni sen. Kyyneleitä alkoi valua silmäkulmastani. Niko huomasi tämän ja halasi minua tiukasti. Äitikin tuli halaamaan. "Se pelasti mut." Sanoin itkien. "Ja nyt se on ite hengityskoneissa ja saattaa kuolla!"