Like A Brother

47. Luku|Huone 170

Äiti: Moi kulta. Missä sää oot?

Minä(Olli Aleksin puhelimella): Moi. Täällä on Olli. Aleksi on tällä hetkellä matkalla sairaalaan. Pyydettiin, että soitetaan teille.

Äiti: Mitä tapahtu? Lähetään heti sinne.

Minä: Käykö, jos kerron tarkemmin sairaalalla? Mutta Aleksi pyörtyi.

Äiti: Joo käy. Kiitos, kun soitit.

Aleksin äiti lopettaa puhelun. Selvästi hän ei olisi välttämättä halunnut olla tässä tilanteessa kanssani, mutta nyt oli vähän pakko.

Ensihoitaja oli ottanut jotain nestettä laatikosta ja kiinnitti sen läpinäkyvään letkuun. "Aleksin verensokerit ovat melko alkaisella tasolla, koska hän on menettänyt niin paljon verta. Tiedätkö, milloin hän on viimeksi syönyt?" Tämä sanoi. Mietin hetken ja järkytyin tajutessani. "Mun tietääkseni noin kuusi tuntia sitten." Vastasin.

Pääsimme sairaalalle ja hoitajat veivät Aleksin sisälle. Kävelin perässä. En enää itkenyt, mutta olin peloissani ja järkyttynyt. Sitten Aleksin puhelin soi. Otan sen taskustani ja vastaan tämän äidille.

Minä: Moi.

Äiti: Joo hei mikä sen huoneen numero on?

Minä: Huone 170 toisessa kerroksessa.

Äiti: Joo kiitos. Ei ollu muuta.

Taas hän löi luurin korvaan. Ehkä vähän töykeää, mutta ymmärrettävää kyllä. Luulen, että Aleksin vanhemmat vihasivat minua ja halusivat minusta eroon. Aleksi makasi sairaalasängyllä. Läpinäkyvät letkut näyttivät huolestuttavilta. En tahtonut istua. Halusin, että lääkärit saisivat tehtävänsä nopeasti valmiiksi. Ensihoitaja kertoi tilanteesta lääkärille. Samassa oveen koputettiin. Lääkäri meni avaamaan. Näin Aleksin vanhemmat. Minusta tuntui, että he syyttivät minua. He jäivät parin metrin etäisyydelle minusta. Ensihoitaja kertoi vanhemmille tapahtuneesta. He näyttivät vakavilta. Sain kylmät väreet, kun Aleksin isä vilkaisi minua.

Hetken päästä lääkäri ilmoitti, että koska Aleksin verensokerit ovat niin alhaiset, tämä joutuu olemaan pari tuntia sairaalassa. Ilmeisesti letkuista tuli jotain, joka nostaisi tämän verensokereita.

"Saanko mää jäädä tänne?" Kysyin varovasti Aleksin vanhemmilta. Tämän äiti katsoi ensin Aleksin isää, joka sitten sanoi: "Kyllä sä voit jäädä. Kiitos vielä, kun soitit." Hän sanoi sen silti vakavana. Ei Aleksin äitikään kyllä pahemmin hymyillyt. "Me voitaisiin kyllä tässä vaiheessa esittäytyä." Hän sanoi.

Olin istuutunut Aleksin sängyn viereen tuolille ja tämän vanhemmat toiselle puolelle. "Minua harmitti, suretti, hävetti, huolestutti ja kadutti samaan aikaan. Äiti yrittää soittaa minulle, mutten viitsi vastata. Laitan viestiä.

WhatsApp

Minä: Mä olen sairaalassa, tulin kaverin mukaan. En pysty nyt vastaamaan puheluun.

Äiti: Mitä sattu? Kauanko sun täytyy olla siellä? Oothan sä syöny?

Minä: Mun kaveri pyörty, ku sillä oli alhaset verensokerit. En tiiä millon pääsen. Oon syöny.

En kyllä ollut syönyt, mutta äiti ei saanut tietää. Hän oli välillä vähän turhan huolehtiva.

Äiti: Okei no soita, ku tuun hakee. Koita päästä ennen, ku on liian myöhä.

Minä: Joo.

Laitoin puhelimen taskuuni. Aleksin isä, Matti huokaisi ja sanoi: "Joo, meillä oli tosiaan vähän ajatuksena, että muutettaisiin takaisin meidän edelliseen kotiin sitten, ku Aleksi on saanut yläkoulun päätökseen." Tämä ei edes katsonut minua. Harmitti vähän, että välit olivat menneet tällaisiksi. Aleksin äiti Sari vilkaisi minua vähän pahoitellen. "Kauankos te ootte nyt tuntenu?" Hän kysyi. "Koulun alusta, eli pari kuukautta." Vastasin. Tämä nyökkäsi. Ymmärsin kyllä, että näillä oli ennakkoluuloja minua kohtaan, sillä olin lukiossa ja no...olin poika.

Hetken kuluttua lääkäri tuli huoneeseen. Hän otti letkut irti ja sääti jotain koneella. "Te voisitte yrittää puhua Aleksille nyt." Hän sanoi hymyillen vähän. "Aleksi?" Sari sanoi ottaen poikaansa kädestä kiinni. Tämä hätkähti vähän ja sanoi hiljaa: "O-olli..." Vanhemmat katsoivat minua hetken. Tuijotin käsiäni. En kokenut oikeutta puhua Aleksille, tai vanhemmille. Syytin itseäni, vaikka tiesin, ettei tämä ollut minun vikani. "Aleksi?" Sari sanoi uudestaan. Pian Aleksi raotti silmiään ja katseli ympärilleen. "Mitä tapahtui?" Tämä kysyi. "Sä olit pyörtynyt alhaisten verensokerien ja liiallisen verenpuutteen johdosta." Lääkäri sanoi. Aleksin pää oli kääntyneenä vanhempiinsa, en tiedä, oliko hän huomannut minua. Jostain syystä ajattelin, ettei minua tarvittaisi enää ja hetken mielijohteesta nousin ylös, jätin Aleksin puhelimen sängylle ja kävelin ulos. Oven valuessa kiinni, kuulin Aleksin huutavan nimeäni. En kuitenkaan kääntynyt edes katsomaan.

Soitin äidille, että tämä voisi tulla hakemaan. Seisoin ulkona huppari päällä. En ollut ehtinyt pukea ulkovaatteita päälleni lähdön yhteydessä. Ei haittaa. Mitä väliä, vaikka jäätyisinkin kuoliaaksi?

Aleksin POV:

Katsoin järkyttyneenä ovea, joka oli juuri mennyt kiinni Ollin lähtemisen jäljiltä. "Hakekaa Olli takasin!" Huusin ja yritin nousta. "Hei, otappa rauhallisesti." Isäni sanoi. "En varmasti ota! Mä haluun Ollin luo!" Huusin tälle ja nousin ylös. Isä tuli eteeni, mutta menin väkisin tämän ohi ja juoksin ulos ovesta. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin pitäisi mennä, mutta juoksin vain. Sekään ei kyllä onnistunut kovin kauaa, sillä minua alkoi heikottaa. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, mistä pääsisin ulos. Sitten kuulen, kun isä ja äiti huutavat minua. Katson taakse. He ovat jossain kulman takana. Juoksin äkkiä pois ja alakertaan.