Like A Brother

60. Luku|Ei näin saa käydä

Olin aivan paniikissa. En voisi ottaa naamaria tältä pois. Mutta happi voisi loppua myös, jos tämä jatkaisi puhumista naamari kasvoillaan. Joonaksella kesti ihan liian kauan. "Rakas, älä kuole." Sanoin itkien.

Nikon POV:

"Onks sulla ja Porkolla siis jotain?" Joel kysyi vähän huvittuneena. "Ei. Sehä oli sun keksimä juttu." Vastasin. "No joo joo." Tuo sanoi. Muistelin, kun olin silloin sairaalalla pussannut Joonasta poskelle. Se oli kyllä söpöä, kun tämä oli hetken tuijottanut minua vähän hölmistyneenä ja sitten hymyillyt. Olikohan tämä ollut niin väsynyt, ettei muistanut sitä enää? Tämän poski oli tuntunut pehmeältä ja lämpimältä. Ei vittu Niko. Et sä voi. Et vitussa voi. Oo nyt rehellinen itelles ja vastaa kysymykseen: Ooksä ihastunu Joonakseen? Mietin hetken itsekseni. Rehellinen vastaus on, että en. Olemme kavereita. Parhaita kavereita. Vaikkemme kauaa ole tunteneetkaan. Tähän kaveriporukkaan riitti yksi pari. Meidän Romeo ja Julius. Aloin hymyillä selvitettyäni ajatukset. "No mikäs ny noin hymyilyttää?" Tommi kysyi virnuillen ja vilkaisi Joelia, joka nyökkäili tietäväisenä. "Noni. Vittu. Soitettaisko taas?" Kysyin, sillä halusin, että jätkät keskittyisivät johonki muuhun, kuin siihen, mikä sai minut hymyilemään. Tottahan se oli, että mietin sitä pusua, mutta oli pusu kaverin tai jonkun muun kanssa, niin ainahan se oli ihanaa.

Harjoittelimme taas uutta kappaletta ja äänitimme sen myös pari kertaa kuunnellaksemme, mitä voisi parantaa. "Ai saakeli. Tässähä tulee kuuma." Joel sanoi ja laittoi hiuksensa ponnerille. "No nyt on kyllä." Tommi totesi. "Diiva." Sanoin minä ja join vettä. Joel hyppäsi nahkasohvalle ja rämpytti paria sointua.

Kello oli puoli kahdeksan. "Nii sanoko ne menevänsä sitte kotii vai tulevansa takas tänne?" Tommi varmisti. "Kotiin." Vastasin ja pakkasin reppuani. "Mäki voisin ruveta lähtee." Joel sanoi ja nousi sohvalta. "Kiitti taas, ku saatiin tulla. Kysellään sit huomenna, et mite Allulla menee." Tämä jatkoi.

Lähdin ajamaan mopolla ja Joel lähti kävellen toiseen suuntaan. Ajoin pidempää reittiä, koska miksi ei. Näytti muutenkin kivemmalta, kun oli pimeätä ja katulamput valaisivat. Kun pääsin kotiin, kävelin suoraan huoneeseeni ja aloin lukea kokeisiin. Miten jätkien kanssa aika kuluikin niin nopeasti? Hyvää seuraahan ne oli.

Joonaksen POV:

Juoksin pitkin sairaalan käytäviä etsien lääkäriä tai hoitajaa. Ketä vaan. En kuitenkaan nähnyt ketään. Paniikki alkoi iskeä. Mitä jos Aleksi heräisi ja Olli oli siellä yksin, eihän tämä tietäisi, mitä tehdä. Hän varmasti vain itki tälläkin hetkellä ja piti poikaystäväänsä kädestä. Ei ole todellista, etten löydä ketään. Vihdoin näin, jonkun miehen, mutta tajusin nopeasti, että tämä oli menossa leikkaussaliin.

Joelin POV:

Kävelin kylmässä illassa kotiin. Lunta oli jo maassa. Joulukuu lähestyi kovaa vauhtia. Kotiin päästyäni menin keittiöön tekemään itselleni iltapalaa. Laitoin leivät lautaselle ja menin huoneeseeni katsomaan televisiota. Huomenna alkaisi onneksi vasta yhdeksältä, niin kerkeäisin nukkua vähän pidempään. Vanhempani olivat jo nukkumassa. Nyt jo? No iha vitu sama. Kyllä mä osasin olla hiljaa. Välillä.

Mitä jos Porkolla ja Nikolla oliskin jotain juttua? Sitten tulis kyllä yksinäinen olo. Minä ja Tommi. Viides ja kuudes pyörä. En kyllä ihmettelisi, vaikka niillä kahdella olisi ollut jotain säätämistä. Olihan niko silloin yksi yö Joonaksella yötä. Oli ne ehkä kuitenkin enemmän kavereita. Aleksi ja Olli kuitenkin kuuluivat yhteen. Toisiaan täydentävä kaksikko, jotka eivät voisi olla pelkkiä kavereita keskenään. Eivät ne meille olleet hirveästi kahdenkeskeisistä jutuistaan maininneet. Eikä tarvinnutkaan. Vaikutti kyllä siltä, että tuossa suhteessa oli edetty jo melko pitkälle.

Ollin POV:

Yritin tasata hengitystä ja rauhoitella itseäni. Kyllä Joonas tulisi pian. "Aleksi. Sä selviit kyllä. Sä oot vahva." Sanoin tälle. Yhtäkkiä luulen sydämeni jättävän pari lyöntiä lyömättä, kun tunnen ja nään, että Aleksin käsi velttonee ja tippuu sängylle. Ei. Ei. Ei näin saa käydä. Ei kai vain..? Haukoin henkeä epäuskoisena ja kokeilin pulssia. Joko en oikeasti tuntenut sitä, tai sitten olin vain niin sokissa. "Aleksi."

Joonaksen POV:

Pelkäsin, että tilanne Aleksin luona olisi ajautunut pahaksi ja kun saapuisin lääkärin kanssa, olisi jo liian myöhäistä. Vihdoin löysin lääkärin, jolla ei ollut kiire. Kerroin tilanteen ja mikä huone. Tämä lähti juoksemaam sitä kohti ja minä menin perässä. Kun saavuimme huoneeseen, näin parhaan keverini itkevän Aleksin rintaa vasten ja pitävän tämän kädestä kiinni. Näky sai minut kylmille väreille.