Like A Blood Brother

64. Luku|"Mua pelottaa"

Muaki...👀

<><><><><><>

Ollin POV:

Menen sängylle makaamaan ja kyyneleet valuvat petaamattomille lakanoille. Olisiko minulla vielä mahdollisuus sopia Aleksin kanssa? Ja jos olisi, olisimmeko vain kavereita? Miten se muka onnistuisi? Tai siis kun...en tiiä. En osaa enää edes ajatella. Aleksi saattaa pelätä, että jätän hänet kolmannen kerran. Kuka muka menisi suhteeseen, jonka toinen on jo lopettanut kahdesti? Toisin sanoen, hyvästi Aveksi. Toisen kerran...

Timeskip 1h:

Joonaksen POV:

Aleksi ei ollu vielä lähtenyt. Tämä näytti, että pahin tunnevyöry olisi nyt ohi. Menin halaamaan tätä. "Pitäiskö teijän tänään jutella?" Kysyn. "Mut en mä voi mennä puhuu sille. Sittehän se saa tietää, että oot kertonu mulle." Aleksi huomauttaa. "Se on kyl totta." Sanon. Yhtäkkiä puhelimeni soi taskussa ja päästän irti Aleksista huomattuani sen olevan Olli. Näytän Aleksille ja tämä vakavoituu. "Laitanko kaijuttimelle?" Kysyn. "Joo."

Minä: Moi.

Olli: Moi. Öö...tiiäks sä onko Aleksi nyt kotona?

Minä: Ööö...en oo varma...eiku se sano et on kaupassa.

Olli: Aa okei.

Joonas: Oisiks sä menny sen luo?

Olli: Mm...ehkä. Ei mulla oikeen oo menetettävääkään enää.

Minä: On itseasiassa.

Olli: Tiiäks sä Aleksista ja Noorasta mitään?

Katson Aleksia ja tämä katsoo takaisin.

Minä: No en nyt silleen, mut kyl mä sen tietäisin jos niillä olis jotain.

Olli: Okei...

Minä: Miks kysyt?

Olli: No ku oon aika mustasukkanen. Vaikkei Aleksi oo mun, nii ei se exältäkään tunnu.

Minä: Joo. Mä ymmärrän.

Olli: Jos mä en pysty ite puhuu sille, nii voiks sä?

Minä: En mä sitä tee. Mut sä voit kertoo vaikka, mitä haluisit sanoo sille. Voin yrittää auttaa.

Olli: No haluisin sanoo, että rakastan sitä aivan liikaa, ja et oon itkeny joka päivä ja haluisin vielä olla sen kans, koska se tuntu oikeelta. Mut se ei nyt taida onnistuu ja ehkä meijän pitääki olla vaan kavereita. Nyt mä oon avautunu sulle taas nii paljon, et voinks lopettaa tän puhelun?

Ojennan puhelimen Aleksille, joka jää hämmentyneenä katsomaan minua. Nyökkään tälle ja menen parvekkeelle.

Aleksin POV:

Mitä vittua sä Porko teit? Haluuks että Olli suuttuu? Seison tyhmänä ja turpa kiinni keittiössä puhelin kädessäni. Nostan sen korvalleni ja suljen kaijuttimen.

Olli: Haloo? Joonas?

Minä (Aleksi Joonaksen puhelimessa): ...

Olli: Kaikki ok?

Minä: E-en mä tiiä.

Olli: Aleksi? Ooks se sä?

Minä: Joo...

Olli: Mitä sä teet Joonaksen puhelimella? Ooks sä kuullu kaiken?

Minun on pakko lopettaa puhelu. En vain pystynyt enää. Huomaan Ollin yrittävän soittaa takaisin, mutta painan punaista luuria. Tämä toistuu uudelleen ja teen samalla tavalla. Joonas palaa parvekkeelta. "No?" Hän kysyy. "Vitut. Mun pitää lähtee." Vastaan ja minuutin sisällä olen jo käytävässä.

Katson puhelinta. Olli soittaa. Hylkään puhelun. En halua vastata. Se on liian vaikeaa. En pysty. En halua olla Ollin kanssa tekemisissä. Ahdistaa. Hän varmaan suuttuu Joonakselle. Ja minulle. Tai mitä jos tämä tulee ovelle? Olenko avaamatta vai pitääkö minun siinä vaiheessa puhua? Hän soittaa taas ja hylkään sen uudelleen. Istun kadun viereiselle penkille hetkeksi. Olli soittaa kolmannen kerran. Hylkään edelleen. En halua. Sitten tämä laittaa viestiä, jotka päätän katsoa.

WhatsApp

Olli🖤: Aleksi? Onks kaikki hyvin? Eihän mitään oo sattunu?

Olli🖤: Mä en aijo olla vihainen sulle. Mä haluun vaan tietää mitä sulle kuuluu.

Olli🖤: Mulla on ikävä sua.

Olli🖤: Mulle riittää jos sanot, että kaikki on hyvin.

Alan itkeä ja kuivaan loputtomia kyyneliä toiseen lapaseen.

Olli🖤: Sä oot mulle rakas. Mä en haluu menettää sua.

Minä: Ei kaikki oo hyvin.

Olli🖤: Missä sä oot?

Minä: Vanhemmilla.

Olli🖤: Voidaanko nähä tänään?

Minä: Ei.

Olli🖤: No voinko soittaa?

Minä: Et.

Olli🖤: Onks jotain sattunu?

Minä: On. Paljonki asioita. Kaikki on paskasti. Älä enää yritä soittaa.

Olli🖤: Mut Aleksi meijän pitää puhuu.

Minä: Ei pidä. Lopeta tai estän sut.

Päätin nyt vain kävellä kotiin ja unohtaa kaiken paskan. Se ei kyllä tulisi onnistumaan.

Ollin POV:

Tiesin, ettei Aleksi ollut vanhemmillaan, vaan kotona. Tämä ei vain halunnut nähdä minua. Menisin siitä huolimatta, vaikkei ehkä kannattaisi.

Timeskip 20min:

Aleksin POV:

Olen ollut jonkin aikaa kotona ja käyttänyt aikaa oikeasti hyödyksi: Siivonnut, leikkinyt Rillan kanssa, tehnyt töitä ja kuunnellut musiikkia. Ne helpottivat oloa. Ovikello soi. En edes ajatellut, kuka se voisi olla, avaan vain oven. Säikähdän nähdessäni Ollin. Yritän laittaa oven kiinni, mutta tämä pitää jalkaansa edessä. "Olli? Miks sä tulit?" Kysyn säikähtäneenä ja astun pari askelta taaksepäin. Nyt en oikeasti tiedä, aikooko hän hakata minut vai sopia. Olli tulee sisälle ja Rillakin tulee katsomaan. Se ilmeisesti aavistaa, ettei nyt ole aika villiintyä. "Aleksi, meijän pitää puhua." Hän sanoo. "Ei. En mä pysty. Sun pitää lähtee." Sanon vähän paniikissa. En ollut valmistautunut tähän. "Pystyt sää. Mä lupaan, etten ala huutaa." Hän sanoo ja kieltämättä haluaisin suostua. "Mut...en mä usko sua. Sä aina huudat ja mä itken. Pahimmillaan saan paniikkikohtauksen, eikä se oo kivaa." Sanon. Kävelen yhden askeleen aina taaksepäin. "Aleksi. Jooko?" Tämä pyytää. Pudistan päätäni ja silmäni kostuvat.

Lopulta seison seinää vasten ja Olli ottaa minua varovasti käsistä kiinni katsoen hieman surullisena. Tärisen, ahdistaa, pelottaa. "Sähän muistat, mitä sanoin siinä puhelussa." Olli sanoo ja nyökkään varovasti. "Olli mua pelottaa." Sanon hiljaa. "Ei sul oo mitään hätää, mä en tee sulle mitään." Hän vastaa.