Vahvoja yhdessä (Niko x Joonas)

38. Kyyneleet

Olemme tekemässä lähtöä Joonaksen eteisessä. Olemme sopineet Joelin kanssa, että menisimme kolmistaan hengaamaan ulos. Tapaisimme hänet noin neljältä, ja nyt kello on varttia vaille.

Joonas saa vihdoin kenkänsä nauhat solmittua. Olen itse ollut jo hetken valmis ja odotellut häntä ovenkarmiin nojaillen. Joonas varmistaa, että hänellä on avaimet mukana, jonka jälkeen menemme ulos ovesta. Lähdemme kävelemään -nyt onneksi hiekotettua- katua pitkin.

Pidämme toisiamme kädestä. Nyt kun kiusaajani ovat muuttuneet ystäviksi, niin uskallan tehdä näin. Muutenkin oleminen on paljon helpompaa, erityisesti koulussa. Ja onhan se kivaa, kun voin esimerkiksi pussata Joonasta keskellä koulun pihaa, eikä kukaan siellä arvostele enää.

Samassa tajuan erään asian. Pitäisi varmaan ilmoittaa vanhemmille missä olen. Unohdin tehdä sen illallakin. Toivottavasti he eivät ole aivan raivona. Otan puhelimeni taskustani ja avaan WhatsApp ryhmän, jossa on minä ja vanhempani.

Äiti, iskä & Niko

Minä: olin kavereil yötä ja nyt oon Joonaksen ja Joelin kaa ulkona. Sori ku unohin ilmottaa!!
Äiti: Ei mitään, kunhan ensikerralla muistat. Tuutko tänään kuitenkin illaksi ja yöksi kotiin?
Minä: joo tuun
Äiti: OK. Olet rakas. 😘
Minä: ❤
Iskä: ❤😘

Ja älkää kyseenalaistako tuota ryhmämme nimeä. Isäni teki sen joskus silloin, kun olin 7-vuotias. Hän on aika yksinkertainen ihminen eikä kovinkaan luova. Joskus aikoinaan ryhmän nimi oli vielä "äiti, iskä ja Niksu", mutta sen olen vaatinut myöhemmin vaihdettavan ihan Nikoksi. Mikä vitun Niksu.

Bongaamme vihdoin Joelin istumasta eräillä portailla puhelin kädessään. Kävelemme hänen luokseen, ja meidät huomattuaan hän pistää puhelimensa pois. Hän nousee ylös, ja lähdemme käveleskelemään jonnekin päämäärättömästi.

"Mites sun ilta eilen Niko?", Joel kysyy. "Iha jees. Juotiin vaa aika vitusti", vastaan. "Tää tuli joskus aamul meille aivan krapulassa", Joonas kertoo Joelille, joka naurahtaa.

"Ja mitään ei siis sattunu siel Eemelillä?", Joel varmistaa. "No ei sattunu. Mitä siel muka ois käyny?", kyseenalaistan. "Ihan mitä vaan. Ne ois voinu lietsoo sut tekee vaikka mitä", Joel valistaa. "Jos sä meinaat jotain semmosta mikä vois satuttaa Joonasta ni ei. Lauri Antti ja Eemeli on kaikki heteroita", sanon.

"Emmä sitä varsinaisesti tarkottanu. Me vaan ei haluta et sulle käy mitään. Vaikka ne jätkät vaikuttaa nyt mukavilta ni ne voi olla tosi arvaamattomia", Joel selittää. "Mä kyl pidän puoleni", vakuutan hänelle hymyillen. Hän nyökkää ja hymyilee takaisin.

Kävelemme hetkisen, kunnes Joel pysähtyy ja jäätyy paikoilleen. Käännymme Joonaksen kanssa katsomaan häntä ihmeissämme. Joel vetäisee meidät ranteistamme erään talon nurkan taakse.

"Mitä nytte?", kysyn. "Tuol oli Aleksi sen vanhempien kans...", Joel sanoo hiljaa. Meinaan heti katsoa nurkan takaa, mutta Joel pysäyttää minut. "Ne ei saa huomata meitä", hän sanoo vakavasti. Nyökkään ja tyydyn pysymään nurkan takana piilossa.

Kuulemme hiekkaa vasten narskuvia askelia, eli luultavasti Aleksi ja hänen vanhemmat lähtivät. Kurkistamme kaikki varovasti nurkan taakse. Näemme nyt Aleksin yksin. Hänen vanhempansa lähtivät siis johonkin. Todennäköisesti vieressä sijaitsevaan kauppaan.

Joel katselee Aleksia haikean näköisenä. Hänen kääntyessään takaisin nurkan taakse piiloon, huomaan hänen silmissään kyyneliä. Hän taitaa kaivata Aleksia ihan oikeasti. Nostan käteni hänen olkapäälle ja silitän sitä lohduttavasti.

"Nythän sulla ois tilaisuus mennä sen luokse", huomautan. Joel pudistaa päätään. "Sen vanhemmat voi tulla takas millon vaan. Ties mitä tapahtus jos ne näkis mut Aleksin kans", hän sanoo. Kyyneleet alkavat putoilla hänen silmistään. Joel-parka. 

"Voi Joel muru", Joonas huokaisee ja menee halaamaan Joelia. Joel kiertää varovasti kätensä Joonaksen kehon ympärille ja painaa päänsä tämän olkapäähän. Hän nyyhkyttää sitä vasten hiljaa. Katselen heitä vierestä säälivä ilme kasvoillani.

En haluaisi edes kuvitella, millaista olisi, jos olisin samassa tilanteessa Joonaksen kanssa. Tai no, tavallaan olin silloin ennen kuin kerroimme meistä vanhemmillemme. Ei tilanne kuitenkaan yhtä paha ollut, kuin Joelin ja Aleksin. Eikä yhtä hankala. Minulla ja Joonaksella on vain muutama kuukausi ikäeroa, kun Joelilla ja Aleksilla taas kokonaiset neljä vuotta.

Joel pyyhkii silmänsä hupparinsa hihaan irtautuen samalla Joonaksen halauksesta. Hän kurkkaa jälleen nurkan taakse, mutta tällä kertaa Aleksi onkin jo häipynyt. Joel viittoo meidät mukaansa, ja lähdemme jatkamaan kävelyämme sinne suuntaan, minne tarkoitus olikin ennen tätä välikohtausta.

"Joel mä oon varma et tää juttu ratkee viel joskus", sanon. Joel pudistaa päätään ja huokaisee. "Ei ratkee. Tai ehkä joskus sitte ku Aleksi on 18 ja mä jo 22. Enkä mä voi tietää ollaanko me sillon enää samassa kaupungissa tai maassa tai ees elossa ylipäätään", Joel latelee asioita suustaan lisäten loppuun ilottoman naurahduksen.

"No viimeistään sillon sitte. Mut ei kannata luovuttaa", rohkaisen häntä. "En mä luovuttaa aatellu. Mut täs vaan ei oo tällä hetkellä oikeen mitään tehtävissä", hän sanoo. Nyökkään vastaukseksi. Tottahan tuo on.

_____
Sanoja: 714

Pikku itkut sieltä Jojelille