Vahvoja yhdessä (Niko x Joonas)

47. Itku

"Mitä helvettiä?", ihmettelen. Eivätkö he ole sittenkään oikeasti ystäviäni? He vain pelaavat minulla, jotta voivat saartaa minut tällaiseen tilanteeseen.

"Sä oot meijän mielest tosi cool jätkä ja me halutaan olla sun frendejä, mut meijän räppiyhtyeessä ei oo homoja. Siihen me ei suostuta", Eemeli selittää. "Joten sen takia sun pitää valita. Me tai Joonas"

Menen aivan lukkoon. Tuijotan vain lattiaa edessäni ja pyörittelen ajatuksia päässäni. Miksi he tekevät minulle näin? En minä tällaista osaa valita. Enkä edes halua. Ihan kamalaa.

"M-mun pitää miettiä tätä", soperran ja nousen ylös. Suuntaan kohti ullakon portaikkoa. "Mieti rauhassa. Saat viikonlopun aikaa miettiä. Maanantaina ku tuut kouluun ni sul pitää olla vastaus valmiina. Okei?", Antti ohjeistaa. "Okei", inahdan. Laskeudun portaat alas ja menen suoraan eteiseen.

Puen kengät ja takin nopeasti päälleni ja nappaan reppuni selkään. Ryntään ovesta ulos. Juoksen pihan poikki kadulle ja kuulen vaimeasti, kuinka ovi takanani paiskahtaa kiinni.

Säntään katua pitkin nopeinta reittiä kodilleni. Itkettää, mutta en anna itselleni lupaa itkeä, ainakaan vielä. En halua törmätä johonkuhun tuttuun niin, että silmäni ovat ihan punaiset ja posket märät. Siinä pitäisi alkaa selittelemään syytä itkulle ja kaikkea. Ei nappaisi.

Pääsen vihdoin kotitalolleni. Otan avaimet taskusta ja avaan oven. Sisään päästyäni heitän takin ja repun lattialle ja riuhdon kengät jaloistani. Juoksen huoneeseeni ja paiskaan oven kiinni.

Jään seisomaan keskelle huonettani ja tuijotan seinää. Pääni täyttyy ahdistavista kysymyksistä, jotka tuntuvat olevan vain kaikki minua vastaan. Miksi minä elän? Mitä varten minä elän? Onko elämässäni mitään järkeä? Kuka minusta oikeasti välittää? Olenko vain yksi typerä teinipoika Oulusta, joka tekee kaikki huonot valinnat elämässään? 

Huomaan, kuinka seinän juovat alkavat sumentua. Seuraavana tunnen jonkin valuvan poskeani pitkin. Nyt ne sitten tulivat. Kyyneleet.

Romahdan sängylleni ja painan kasvoni tyynyyn. Otan pandapehmoleluni ja halaan sitä. Alan itkeä aivan raivoisasti. Kyyneleiden mukana valuu pois paha olo, ahdistus, hämmennys, kiukku, paniikki ja kaikki muutkin sekavat tunteet. Kehoni valtaa jonkinlainen itseinho ja pelkotila.

Onneksi kello on vasta sen verran, ettei vanhempani ole päässeet vielä töistä. He olisivat viimeisiä, joille tästä lähtisin avautumaan. Sehän vain varmentaisi heidän aiempaa mielipidettä sille, että kouluni ei ole minulle turvallinen paikka.

Pikkuveljeni on luultavasti jollakin kaverillaan, sillä hänen reppuaan ei näkynyt eteisessä. Hän nimittäin jättää sen aina siihen eikä koskaan vaivaudu viemään huoneeseensa. Pikkusiskoni ei ole myöskään tietenkään kotona, sillä hän on päiväkodissa. Olen siis yksin kotona.

Huutoitken tyynyä vasten kehoni nytkähdellessä sinne tänne. Silmiäni ja poskiani alkaa kohta kramppaamaan tämä naamaan kurtistelu. En silti voi sille mitään. Itkeminen on mitä on.

Mitä minä voin oikein tehdä? Joonas on minulle hyvin rakas ja tärkeä, enkä missään nimessä haluaisi jättää häntä. Hän on kaikki mitä osaisin kumppaniltani toivoa, ja enemmän kuin se mitä olisin koskaan osannut kuvitella voivani rakastaa.

Räppääminen taas on asia, johon minulla on intohimoa vaikka muille jakaa. Ja nyt kun olen löytänyt porukan jossa voin vapaasti tätä intohimoani toteuttaa, niin en tohkenisi luopua siitä. Ja pojat alkaisivat hyvinkin varmasti taas kiusaamaan minua, jos hylkäisin heidät.

Tiedän olevani aivan saatananmoinen pelkuri. Se minä olen aina ollut. Pelkuri ja raukkamainen paska. Nyt se vain vahvistuu, mikäli särjen Joonaksen sydämen.

Voisin toki olla myös fiksu ja valita sen mikä olisi moraalisesti oikein, mutta hei, kusipäitähän pitää aina jostain löytyä. Ja mitä minä edes loppujen lopuksi tekisin väärin, jos jättäisin Joonaksen? Ei jättäminen ole kusipäisyyttä. Sehän on juuri rehellisin tapa sanoa toiselle, ettei halua enää olla tämän kanssa.

Pääni on aivan sekaisin. Olen itkenyt jo ainakin vartin, ja siltä minusta myös tuntuu. Kasvoni ovat kuumat ja tulipunaiset. Silmäni tuntuvat hukkuvan kyyneliin, vaikka sehän ei ole mahdollista. Voi voi, millaiseen pisteeseen onnistuin taas elämäni päästämään.

_____
Sanoja: 582

Voi apua. Must tuntuu et oon ihan kauhee ihminen ku kirjotan tällästä 😭