Vahvoja yhdessä (Niko x Joonas)

67. "Sitä vaan vituttaa"

Nikon pov

Samaa rataa toistaen astelen keittiöön aikeissani syödä aamupalaa. Tätä samaa kaavahan olen jo tässä hyvän ajan ehtinyt noudattaa koulun alettua. Jos nyt ei vielä pitkästyttäisi, kun samaa on tiedossa kuitenkin kokonainen vuosi.

Istun pöydän ääressä leipää mutustellen. Pian viereeni ilmaantuu 3-vuotias tyttö, toisin sanoen pikkusiskoni. Hän tapittaa minua hymyillen. Ihan oikeasti, tuotako henkilöä minun pitäisi juuri nyt kaikista maailman ihmisistä jaksaa?

"Niko kerro mulle, et millon sä aiot lopettaa olemasta ihan myrtsi koko ajan?", hän kysyy. Nousen ylös pöydästä ja laitan astiani tiskipöydälle. "Kolmenkymmenen vuoden päästä", tokaisen ja lähden keittiöstä.

"Sitä vaan vituttaa", kuulen puolestaan veljeni toteavan siskolleni. "Mikä sitä niin paljon vituttaa?", tämä kyselee. "Hei ei kiroilla!", äiti huutaa siskoni huoneesta, jossa hän on juuri laittamassa tämän päiväkotikamppeita valmiiksi.

En jaksa kuunnella noiden hilpeitä keskusteluja enää. Siispä syöksyn hakemaan reppuni sekä hupparini huoneeni lattialta ja juoksen sitten eteiseen. Vedän kengät jalkaani ja kiskon hupparin päälleni. Laitan repun selkääni ja lähden ulos ovesta. Ihan sama, jos olisin koululla hieman etuajassa.

---

Suljen kaappini oven ja lähden hitaasti kulkemaan käytävää pitkin jonnekin. Tuijotan lattiaa edessäni. Sen laattojen reunat näyttävät hassulta kävellessäni eteenpäin.

Olen viimepäivät vältellyt kavereitani mahdollisimman hyvin. Silloin tällöin he ovat tulleet kyselemään, että mikä minua oikein vaivaa. Olen vain vastannut, että haluan olla yksin, ja he ovat onneksi tähän mennessä ymmärtäneet. Sentään heiltäkin jonkinlainen sydän löytyy.

Ajatukseni keskeytyvät, kun juuri niiden keskipisteenä ollut porukka kävelee ohitseni. Eemeli hymyilee ja vilkuttaa minulle, ja hymyilen pienesti takaisin. Eemeli on selvästi tämän porukan ystävällisin jäsen. Jos ketään heistä erityisen ystävälliseksi voi edes sanoa.

Essikin vaikuttaa toisinaan siltä, että hän oikeastikin välittäisi minusta. Antti ja Lauri taas ovat välillä ihan kuin olisin heidän orjansa. Itse taas en oikein tiedä millainen olen. Kai minä olen jokin kaikkien muiden jäsenien välimuoto.

Tai se, että millainen olen, riippuu oikeastaan siitä, että kenen näkökulmasta asiaa katsoo. Jollekin ihmiselle saatan olla riitapukarinomainen kaveri, toiselle rakas isoveli ja kolmannelle valehtelija kusipää.

Ja minä kun luulin, että kerrankin selviäisin edes yhden hetken ilman, että päädyn ajattelemaan häntä. Häntä, jonka näkökulmasta tuo kolmas vertaus oli. Häntä, joka myös jotenkin yhtäkkiä ilmestyi eteeni käytävällä. Mistä hän tuohon tupsahti? Tuliko hän jostakin kulman takaa? Ja huomasiko hän minua?

Huojentavaa nähdä hänet siinä, sillä se meinaa, että mitään ihan kamalaa ei tapahtunut.

Päätän vain pysytellä hiljaa ja seurata vierestä, kun toinen kulkee muutaman metrin päässä minusta kyynärsauvojensa kanssa. Yhtäkkiä hän kompastuu hieman, ja kiroaa hiljaa itsekseen. Nähtävästi hänen kengännauhat aukesivat, sillä nyt hän asettaa sauvat nojaamaan seinään ja kyyristyy sitomaan nauhojaan.

Mietin hetken, että pitäisikö minun jatkaa matkaani eri suuntaan. Paitsi ei. Haluan puhua Joonaksen kanssa. Jos hän ei suostunut tehdä sitä sairaalassa, niin ehkä hän nyt myöntyisi.

Sitten keksin. Juuri kun Joonas nousee takaisin seisomaan, otan muutaman ripeän askeleen lähemmäs, tartun hänen ranteesta kiinni ja toisella kädellä avaan viereisen vessakopin oven. Tyrkkään hänet sinne ja menen itse perässä. Suljen oven ja laitan sen lukkoon.

"Mitä helvettiä?!", Joonas ärähtää. Hän tarttuu ovenkahvaan ja yrittää avata sitä. Tartun siitä myös kiinni, Joonaksen käden päältä. "Päästä mut pois!", Joonas kivahtaa. Pudistan vain päätäni. Venkslaamme kahvan kanssa kilpaa, kunnes kuuluu rasahdus, ja Joonaksen turhautunut huokaisu.

_____
Sanoja: 515

Tällä kertaa saitteki päiväsadun koska teki mieli julkasta😋