Vahvoja yhdessä (Niko x Joonas)

54. Ihania uutisia

Tuijotan edessäni seisovaa henkilöä silmät hämmästyksestä suurina. Voiko se oikeasti olla hän? Mitä hän tekee meidän ovella?

"A-aleksi?", änkytän. "Moi Joel", Aleksi sanoo hymyillen. "Eihän teil oo ketää kotona?", hän jatkaa kuiskaten. Pudistan päätäni, sillä en saa sanoja ulos suustani. Melkeinpä heti sen jälkeen Aleksin itsehillintä pettää, ja hän syöksyy halaamaan minua. Halaan häntä takaisin yhä hämmentyneenä. Vähitellen tajuan tilanteen kuitenkin kunnolla, jolloin tiukennan halaustani.

Nostan Aleksin syliini ja rutistan häntä kovaa. Hän kietoo jalkansa vyötäröni ympärille ja hänen kädet ovat niskani takana.

Aleksi nostaa päänsä pois minun pääni vierestä, jotta näkee kasvoni. Hän hymyilee leveämmin, kuin olen hänen koskaan nähnyt hymyilevän. Yhtä lailla hymyilen kyllä minäkin.

"Mitä sä teet täällä?", kysyn laskien pojan alas. "Mul on sulle ihanii uutisia", hän kertoo. "Mennää sohvalle ni mä kerron ne", hän jatkaa ja tarttuu minua kädestä. Menemme yhdessä sohvan luo ja istumme sille vierekkäin.

"Okei elikkä siis...", Aleksi aloittaa. "Kerro pois vaa", rohkaisen ja silitän hänen kämmenselkäänsä. "Mä tota.. mä olin koko kesän kesätöissä koska mä keräsin rahaa jotta voin muuttaa omilleni", Aleksi selittää nopeasti puhuen. En melkein tahtonut pysyä edes perässä.

"Siis mitä?", kysyn. "Mä täytän tänä syksynä 15 ja päätin et sillon mä muutan omaan kämppään", hän toistaa. "Oon valmis tekee sellastaki. Kuhan pääsen eroon mun ahdasmielisist vanhemmist et voin olla sun kaa", Aleksi sanoo ja katsoo minua tiukasti silmiin.

"Voi Aleksi.. ethän sä voi luopuu sun vanhemmista mun takia", sanon. "Miksen vois", hän kiistää. "Sä oot lapsi. Sun kuuluu elää vanhempies kans vielä", valistan. "Ei mua kiinnosta. Muuta sä sit mun kans jos mä kerta jotain aikusta niin paljon tarviin", hän tokaisee. Hymähdän ja silitän Aleksin poskea.

Katsomme toisiamme hetken silmiin, jonka jälkeen halaamme uudelleen. "Mul oli niin ikävä sua", Aleksi sanoo hiljaa. "Nii mullaki sua. Oon miettiny sua joka päivä", vastaan. Alan keinutella meitä hitaasti puolelta toiselle päästämättä irti halauksesta. Tämä hetki on täydellinen.

Irtaudumme halauksesta ja katsomme jälleen toisiamme. Aleksi huomaa poskilleni valuneet kyyneleet ja kuivaa ne pois hymyillen. Otan Aleksin pään hellästi käsieni väliin ja painan otsani kiinni hänen otsaansa.

Joonaksen pov

Makaan sängylläni ja -yllätys yllätys- selaan puhelintani. Mitä muuta minä nykyään edes teen. Vaikka olisin jonkun toisen seurassa, silti roikun vain kiinni puhelimessa. Kaikki puhelinaddiktit osaavat varmasti samaistua.

Jostain syystä eksyn siihen samaiseen Nikon Facebook postaukseen, kuin mitä aiemminkin tänään ihmettelimme Joelin kanssa. Huomaan kommenttien määrän nousseen, joten avaan ne ja menen tarkastelemaan.

Niko on vastannut Joelin lapselliseen kommenttiin, että "Yks virhe; kosto ei oo poika :)". Vituttaa. Kommentista paistaa oikein kunnolla läpi se, kuinka Niko yrittää peitellä homouttaan. Tiedän kyllä hyvin, että voi olla vaikeaa tulla kaapista ulos, mutta kun hän on sen jo kerran tehnyt, niin miksi hänen täytyi tunkea takaisin sinne?

Kunpa vain olisi jokin tapa, jolla voisin kiskoa Nikon uudelleen pihalle sieltä kaapistaan. Ei. Joonas ei. Sinä et ala haikailla Nikon perään, jos hän on kerta itse päättänyt unohtaa sinut. Vaikka en minä kylläkään haikaile yhtään kenenkään perään. Tahtoisin vain auttaa. Mutta epätoivoiseksi en ala. Se on varma asia.

Joelin pov

Olemme istuskelleet sohvallani jo reilun tunnin. Olemme välillä puhuneet asioita läpi, mutta suurimmaksi osaksi olemme molemmmat vain itkeskelleet. Ennen tätä olin itkenyt Aleksin takia joka päivä, eikä silloin tuntunut, että itkulle näkyisi ikinä loppua. Nyt kuitenkin tuntuu, että kyynelvarastoni tämän asian suhteen ovat viimein tyhjentyneet.

Pidän toista kättäni Aleksin poskella, ja toista hänen reidellä. Aleksi laskee katseensa reiteensä, jonka päällä käteni on. Hän laittaa kätensä sen päälle ja hymähtää.

"Tiiätkö mitä?", hän aloittaa. "No?", kysyn. "Mä en oo käyttäny näitä housuja siitä asti ku sun käsi viimeks oli tässä, jotta mun ei tarvis pestä sun kosketusta pois", hän kertoo nostamatta vieläkään katsettaan. Alan hymyillä. Aleksi ei ole käyttänyt yhtiä housuistaan melkein puoleen vuoteen vain siksi, jotta minun heiveröinen kosketukseni poliisikuulustelussa voisi säilyä housujen lahkeessa. On tuo poika vain niin suloinen.

"Tota Aleksi, mun äiti tulee töistä puolen tunnin päästä", totean. Aleksi nostaa katseensa ja katsoo minua silmiin. Taas joudun nähdä tuon samaisen haikean katseen, joka minut on useamman kuukauden ajan joka päivä rikkonut.

"En haluis todellakaan sanoo tätä, mut sun tarvis varmaan lähtee. Me ei kumpikaan haluta et meijän vanhemmat järjestää taas jonku vuosisadan shown", jatkan. Aleksi nyökkää ja hymyilee hiukan.

"Meijän on myös varmaan parempi olla näkemättä siihen asti kunnes mä pääsen muuttaa. Ei oteta riskejä", hän sanoo, ja nyt on minun vuoro nyökätä. Aleksi ottaa toisen käteni itselleen ja painaa kämmenselkääni pienen pusun. Sen jälkeen hän painaa poskensa sitä vasten ja huokaisee. Katselen häntä hymy huulillani, vaikka tiedän, että joudun jälleen päästää hänestä irti hetkeksi.

_____
Sanoja: 739