Vahvoja yhdessä (Niko x Joonas)

42. "Onko selvä?"

Tuijotan tyttöä edessäni epäilevästi. Hän on se likka, joka yritti lähennellä minua säälittävästi silloin syksyllä. Onko tämä jokin pila? Vai eikö Lauri tosiaan tajunnut kuka Essi on? Tai ehkä tämä on Essin oma suunnitelma päästä lähemmäs minua. Vittu en minä tiedä.

"Ömh, tota noin.. m-mä oon Essi", tyttö sanoo ja ojentaa kätensä minulle. Vilkaisen sitä ja käännyn sitten poikien puoleen. Huomaan sivusilmällä kuinka Essi laskee kätensä alas nolostuneena.

"Mikä juttu tää on?", kysyn osoittaen katseeni lähinnä Lauriin. "Mä tota.. mä oon pahoillani. Mut Essi ei oo enää kiinnostunu susta. Vai mitä?", Lauri sanoo ja katsahtaa Essiin. "En nii. Mä en oo tässä sun perässä", Essi vakuuttelee. Katson heitä molempia pistävästi.

"Eks sä muka oikeesti tunnistanu Essii ku näit sen siel kaupassa?", tivaan Laurilta. "Tunnistinhan mä. En vaa kehannu kertoo siitä heti..", hän mutisee. "No ei saakeli kuinka kypsää", tuhahdan.

"Ja säkö oikeesti haluut olla näiden kaa? Mieti nyt. Eikö se ollu aika inhottava temppu ku ne huijas sulle et mä tykkäisin susta?", kyselen puolestaan Essiltä. "No oli se. Mut jos säki oot nyt ystävystyny näiden kaa ni miksen mäki vois? Sua ne sentää on kiusannu paljon kauemmin ja pahemmin ku mua", hän vastaa.

"Okei, mulle on ihan sama mitä te teette tai ketä te ootte tai ihan mitä vaa. Mut jos sä Essi yrität mulle jotain ni sit joko sä tai mä lentää ulos tästä porukasta. Onko selvä?", selitän kaikille, ja he nyökkivät.

"Eli meijän, öö, outo situation on nyt selvitetty?", Essi kysyy. Hymähdän. "Joo. Se on nyt menny juttu", totean ja ojennan käteni hänelle. Hän tarttuu siihen. Kättelemme hymyillen toisillemme.

---

Istumme matematiikan tunnilla. Olemme kaikki ottaneet paikat luokan takaosasta. Luokassa on kahden pöytiä. Minä istun Antin vieressä nurkimmaisessa pöydässä, ja Eemeli on meidän oikean puoleisessa pöydässä yksin. Lauri ja Essi istuvat edessämme.

Tunti on tylsä, joten päätän ottaa puhelimeni esiin. Huomaan, että Joonakselta on tullut viesti. Tarkennettuna kuva. Avaan sen ja henkäisen nähdessäni kuvan. Siinä on unen pöpperöinen Joonas, joka on takertunut tyynyyn. Kuvan alla on teksti.

"Tuli sua ikävä ni halaan tätä tyynyy mikä oli sun tyynynä yöllä"

Voisin alkaa itkeä. Joonas näyttää jotenkin niin ressukalta. Ja tuo teksti saa sydämeni sulamaan yhdeksi löntiksi. Voisinpa vain olla tuon tyynyn tilalla. Vittu kun pitikin mennä sopimaan jostakin Antille menosta. En minä sitä voi enää peruakaan, sillä meidän on tarkoitus kirjoittaa biisejä. Se ajatus vetää kyllä niin paljon puoleensa, että Joonaskin jää kakkoseksi. Voitteko kuvitella.

Uppoudun Joonaksen kanssa viestittelyyn, enkä kuuntele yhtään mitä tunnilla puhutaan. Havahdun kuitenkin siihen, kun Antti pukkaa minua kylkeen.

"Mitä?", kysyn hiljaa. "Pistä se luuri pois ja keskity ees vähän", hän sanoo. "Joo joo koht", vastaan. Tästä tulee vähän mieleen se yksi kähmäykseni silloin kerran. Eroa tässä vain on se, että Antti havahdutti minut opettajan sijaan. Enkä minä myöskään tällä kertaa sanonut jonkin yhtälölaskun vastaukseksi Joonaksen nimeä.

Kai kun olen nyt kyseisen henkilön kanssa yhdessä, niin en ajattele häntä enää samalla tavalla taukoamatta. Tai siis kyllähän minä häntä ajattelen ja paljonkin, mutta en unelmoi epätoivoisesti.

Ihastuneena ajattelin vain kuinka ihana hän on, ja että kumpa joskus saisin tunteilleni vastakaikua. Nykyään kun seurustelemme, ajattelen vain, että kuinka onnellinen olen hänen kanssaan ja kumpa pääsisin taas mahdollisimman pian hänen lähelleen.

Viestittelin poikaystävälleni kuitenkin sitten niin kauan, että tunti ehtii jo loppua. Huomaan vain, kun kaikki muut keräävät kamansa kasaan ja häipyvät luokasta. Antti odottelee minua hermostuneesti liikentien. Nousen tuoliltani ja alan tekemään myös lähtöä.

_____
Sanoja: 557

Must tuntuu et täst osast tuli ihan tönkköö roskaa mut no jaa. Ehkä se nyt kelpaa