Peruskallio

Prologi

Kasper

Ikean lukulamppu valaisi suuren omakotitalon pienintä vierashuonetta vain puoliksi. Valokeila maalasi eteeni kyykistyneen pojan kasvot kullankeltaisiksi, enkä saanut silmiäni irti sen huulikoruista. Poika katseli minua tarkasti silmiin kuin etsiäkseen niistä merkkejä tajunnan hämärtymisestä, eikä kumpikaan meistä ollut sanonut pitkään aikaan mitään.

Pieni, punainen ensiapulaukku oli jalkojeni juuressa avonaisena ja Aaron kävi läpi sen sisältöä. Se nosti pienet sakset reidelleni avatessaan sideharsorullaa, ja säpsähdin viileän metallin kosketusta paljaalla ihollani.

Aaronin vaaleanharmaissa hiuksissa oli siellä täällä pieniä lettejä, jotka oli solmittu kiinni pastellinvärisillä kuminauhoilla. Annoin katseeni kiertää sen kasvoilla; annoin itselleni luvan tuijottaa kerrankin kunnolla.

"Miten sä onnistuit saamaan turpaas tälleen?" säpsähdin Aaronin karheaa ääntä ja tiputin katseeni sylissäni lepääviin käsiini. Sormenpäät olivat punaiset kuivuneesta verestä ja tunsin sydämensykkeen haavassa, joka oli viilletty oikeaan poskeeni.

Se oli alkanut samantien vuotaa, sotkenut valkoisen t-paitani rinnuksen tummanpunaiseksi hetkessä. Katselin rystysiini muodostuneita mustelmia ja nirhaumia muka kiinnostuneena, vaikka oikeasti pakoilin Aaronin kysyvää katsetta. Sen sanat olivat kuulostaneet liiankin lempeiltä, enkä halunnut sen olevan huolissaan minusta.

Kukaan ei ollut hakannut minua henkihieveriin, ei edes yrittänyt sitä. Olin vain ollut ärsyttävä, niin kuin tuhat kertaa aiemminkin.

"Hei, Kasper", Aaron sanahti ja yritti saada huomiotani itseensä. Se oli leikannut sideharsosta pitkän palan ja etsi nyt ensiapulaukusta jotakin, jolla kiinnittää harso rystysiini. "Et sä yleensä ole tämän näköinen minkään tappelun jälkeen."

Kohautin hartioitani. Aaron ei vain ollut nähnyt minua jokaisen tappelun jälkeen. Se ei tiennyt kuinka usein olin putsannut omia haavojani vessan keinotekoisissa valoissa tai pakoillut äidin kysyvää katsetta, kun inahtelin kivusta sen rutistaessa minua sylissään.

Aaron tarttui sormiini miltei hellästi ja nosti käteni kasvojensa tasalle. Se tiesi varmasti itsekin ettei sideharso pysyisi kämmeneni yli kiedottuna kauaakaan, mutta annoin sen paikata minut. Se rapsutti kuivunutta verta sormistani kynsillään ja puhalsi.

Sen ulos puhaltama ilma tuntui tulikuumalta ihollani. En vieläkään suostunut kohtaamaan sen katsetta. En sen sirojen, melkein kissamaisten silmien tummuutta, joiden tiesin kaivavan minusta esiin totuuden.

Tuijotin itsepintaisesti reidelläni lepääviä saksia ja lattialle aseteltua desinfiointiainepulloa. Sen etiketti oli revennyt.

"Kassu", Aaron kuiskasi sitten ja päästi irti kädestäni liu'uttaakseen sormensa leualleni. Sen pikkurilli hipoi aataminomenaani, ja tunne sai minut nielaisemaan. "Kassu, katso mua."

Aaron kohotti leukaani saadakseen haluamansa katsekontaktin ja halusin itkeä. Tarve kyynelille oli suurempi kuin koskaan aiemmin ja tiesin, että Aaronin katsoessa minua niin en voisi pidätellä tunteitani.

Se katseli minua vihertävillä silmillään etsien kai vastausta mustelmiin ja verisiin rystysiin, mutta sai vain kyyneleet. Painavat, raskaat kyyneleet, jotka eivät kysyneet lupaa puskiessaan tietään pintaan.

Pojan sormukset tuntuivat viileiltä vasten kaulani kuumaa ihoa; se nosti toisen kätensä poskelleni, hymyili melkein haikeana. "Voi ystävä rakas."

Se liu'utti sormensa niskaani ja veti minut vasten itseään. Sen mustavalkoinen ruutupaita tuoksui huuhteluaineelta ja hajuvedeltä, jota se oli käyttänyt yläasteelta lähtien, ja pelkäsin sotkevani flanellisen kankaan verelläni.

Aaron silitti hiuksiani, enkä edes yrittänyt pidättää sisältäni purkautuvia nyyhkytyksiä.

Päässäni kiersi vain Aaronin lempeästi lausuma sana. Ystävä.

Y s t ä v ä.