Peruskallio

23. Hälytyskellot

Kasper

Me oltiin kävelty määränpäättöminä pitkin Ruusunharjun katuja jo useamman tunnin, niin kauan kuitenkin, että aurinko oli ehtinyt nousta melkein puiden korkeimpien oksien tasolle.

Väsymys kieppui ympärilläni raskaana, sai minut hihittämään typerimmillekin jutuille ja Aaron oli läpsäissyt minua käsivarteen kymmeniä kertoja — käskenyt eleellään olla minua hiljempaa tai tukkimaan suuni.

Rivitaloalue aukesi edessämme hiljaisena. Jonkun takapihalta kuului puutarhan kastelujärjestelmän hiljainen saksatus; ilmassa oli paksua kosteutta ja minulla oli kuuma, vaikka aiemmin olin ajatellut yön olevan viileä.

Aaron ohjasi minut talot toisistaan erottavan pensasaidan läpi vievälle polulle. Se piteli kättään alaselälläni ja minua olisi meinannut naurattaa taas. Kaikki oli niin absurdia. Me oltiin suudeltu. Olin suudellut parasta ystävääni, jonka olin nähnyt kuusivuotiaana naama veressä ja mudassa, kun se oli lentänyt keinusta. Herranjumala sentään.

Pastellinvärinen hetki oli kadonnut hetkeä aiemmin, nyt taivas oli niin hennon vaaleansininen, ettei se näyttänyt siniseltä melkein ollenkaan. Repaleiset pilvet näyttivät juuttuneen paikoilleen, eikä tuullut juuri yhtään. Olisi tulossa kuuma päivä.

Pitkä nurmikko kutitteli paljaita nilkkojani. Aamukaste sai kengänkärjet kastumaan, mutta jotenkin ruoho tuntui niin pehmeältä jalkojeni alla, että olisin voinut kuvitella käveleväni pilvissä.

Ja ehkä ainakin pääni oli siellä, pilvissä nimittäin, vaikka en ehtinytkään ajatella sitä sen enempää, sillä samaan aikaan kun Aaron vetäisi henkeä sanoakseen jotain, kuului sen kotitalon terassilta karjahdus.

Se sai minut tippumaan pilvilinnoistani, eikä minun tarvinnut katsoa Aaronia kuin silmiin, niin se oli jo nyökännyt. Juoksimme kostean nurmikon läpi, kiersimme korkeana kasvavat tuijat ja saavuimme takapihalle juuri, kun tuntemattomalta näyttävä mies otti pitkän harppauksen kohti Ainoa.

Suurin osa ihmisistä oli lähtenyt kotiin, mutta muutamat seisoivat siellä täällä pihaa kuin katsellen näytöstä, joka esitettäisiin terassilla. Kello oli varttia vaille viisi aamulla.

Aino näytti ihan helvetin vihaiselta. Se seisoi toisessa päässä terassia kädet puuskassa, ja Mette istui sen vieressä aurinkotuolilla hämmästyneen näköisenä. Se piteli kainalosauvojaan suorana edessään kuin valmiina lyömään, jos mies ottaisi enää askeleenkin kohti Ainoa.

"Mitä täällä tapahtuu?" Aaron kysyi ja kuulin sen äänessä hermostuneen nuotin, joka sai sen kuulostamaan pelottavammalta kuin se oikeasti olikaan.

Aino ja Mette käänsivät katseensa meihin yhtäaikaa; vanhemman silmissä välähti jotain, joka näytti melkein raivolta. "Missä helvetissä te oikein olitte?"

Me suudeltiin, halusin huudahtaa. Me suudeltiin, käsitättekö, ei me keretty tulla tänne aiemmin.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Aaron sanoi uudestaan, painotti sanojaan lujemmin. Se katsoi Ainon eteen seisahtanutta miestä silmät leiskuen. "Kuka sä olet?"

Mies oli luinen. Musta, pusakkamainen takki roikkui sen hartioilla kuin musta säkki ja Niken punaiset Air Jordanit olivat niin kiiltävät, että kuvittelin sen hinkkaavan niitä puhtaiksi pienenkin kävelylenkin jälkeen.

Se katsoi Aaronia pää kallellaan, jotenkin huvittuneena. Sen silmät olivat suuret, näyttivät siltä kuin se olisi varma kaikesta mitä teki. "Ei sillä ole mitään väliä kuka mä olen. Kuka sä luulet olevasi?"

"Mä asun tässä kämpässä", Aaron sanahti. "Sua ei tietääkseni ole kutsuttu mun synttäreille."

Aaronin sanat saivat miehen nauramaan niin, että se joutui haukkomaan happea. Se taputti toisella kädellään reittään nauraessaan ja minua puistatti. Kuka ikinä se olikaan, oli se saanut kaiken äskeisen aiheuttaman hyvänolontunteen katoamaan kehostani kokonaan.