Peruskallio

25. Triplavahva espresso

Aino

Kivikoskien kosteasta liiteristä löydetyt lääkkeet oli pakattu valkoisiin muovipurkkeihin, joiden etiketit oli revitty irti. Niistä jäänyt liima tarttui ärsyttävästi sormiin, kun kaadoin purkit tyhjiksi pöydälle.

Lääkkeitä ei ollut paljoa, ehkä kolme kourallista, enkä osannut pelkästä ulkonäöstä tai kylkeen painetusta kirjainsarjasta kertoa, mitä ne olivat. En tiennyt edes sitä, kuka ne oli liiteriin piilottanut. Kuinka voisin ikinä myydä niitä kenellekään?

Osta siitä ja kerro sitten minkälainen olo tulee, en ota vastuuta.

Puuskahdin. Joonaksen sanat olivat kaikuneet päässäni koko päivän, enkä käsittänyt mistä se oli saanut päähänsä, että pystyisin maksamaan edes kymppitonnia, jonka olin sen pomolle vielä velkaa. Sitten se oli vielä kehdannut kiristää minua; pyytänyt kahtakymmentätuhatta euroa Antin jättämistä avaimista, jotka helvetti sentään kuuluivat minulle.

Minulla ei ollut ennen tätä ollut jäljellä veljestäni mitään muuta kuin päivä päivältä haaleammiksi käyvät muistot. Nyt minulla olisi edes jotain, mutta Joonas päätti käyttää sitä kiristyskeinona.

Katselin ulos ränsistyneen majapaikan huuruisesta ikkunasta ja kirosin, että siihen maisemaan ja narisevaan sänkyyn menivät viimeiset rahani, jotka olivat vielä lojuneet pankkitilini pohjilla silloin, kun pääsin vapaaksi.

Majapaikka oli muutaman kilometrin päässä Ruusunharjun keskustasta, ison tien varressa siinä, jota pitkin pääsi Tampereelle. Autojen hurina ei lakannut edes yöllä, ne ajoivat edes takaisin hermostukseen asti, eikä hiljaisuus tuntunut koskaan laskeutuvan.

Palaisin Kivikoskien ällöttävän idylliseen keittöön kuuntelemaan jazzia koska tahansa mieluummin kuin istuisin majatalossa.

Minua vitutti nuotioon menettämäni rahat enemmän kuin olin kenellekään paljastanut, mutta toisaalta myös ymmärsin kolmikon päätöstä. Ne olivat olettaneet tämän kaiken loppuvan siihen, kun minut oli pidätetty; että kaikki vain kuittaantuisi, kun minut työnnettäisiin kiven sisään.

Kasper, Aaron ja Mette olivat kaikesta huolimatta oikeudenmukaisimmat ihmiset, kenet tunsin. Ne olivat ainoat ihmiset, keitä tiesin ohjaavan edes jonkinlainen oikeudenmukaisuus, joten vaikka olisin sulattanut mieluummin tiedon siitä, että ne olisivat käyttäneet rahani viinaan ja juhlimiseen kuin heittäneet puhdasta käteistä nuotioon, minä myös ymmärsin niitä.

Ne olivat olleet likaisia seteleitä. Verisiä.

Mutta ilman niitä velkani oli jäänyt maksamatta, ja olin tilanteessa, jossa minun olisi pakko tehdä suuria päätöksiä.

Erottelin pöydälle kaatamani lääkkeet takaisin purkkeihin värijärjestyksessä ja työnsin ne takaisin kangaskassiin, joka oli imenyt kostuessaan väriä jostakin. Vaalea kangas oli punaisen laikukas ja minua alkoi puistattaa, kun tajusin sen olevan Meten verta.

"Helvetti", puuskahdin ja nojasin päätäni käsiini. Selkään sattui huonosti nukuttu yö vieläkin huonommassa sängyssä, ja minun teki mieli kahvia. Alakerran respa oli pyöräytellyt minulle silmiään, kun olin pyytänyt sitä olla lisäämättä mukiini maitoa. Halusin kahvini pohjattoman mustana, niin vahvana, että se pistelisi kurkussa.

Nousin seisomaan juuri, kun puiseen oveen koputettiin napakasti. Suljetun oven takaa kuului väsymätön puheensorina ja halusin jättää avaamatta. Jos vain seisoisin keskellä huonetta hengittämättä, ehkä ne luulisivat minun lähteneen selvittämään velkojani.

Toinen koputus. Entistä vaativampi.

Minun olisi pakko avata, sillä olin itse pyytänyt ne tänne. Puristin silmäni kiinni ja hengähdin syvään.