Peruskallio

31. Kiitollisuus

Kasper
Puolitoista vuotta aiemmin

Lumi valui sormieni välistä kuin välkehtivä kristallisade ja vaikka käytin heittoon kaiken jäljellä olevan energiani, ei pöllähdys ulottunut Metteen asti. Se seisoi kauempana rannan lumipenkoissa, posket kirkkaan punaisina ja nauru kuplivana ympärillään.

Sen kasvot olivat puoliksi villahuivin peitossa, mutta tunnistin sen ilkikurisen ilmeen silti. Sen suklaanruskeat hiukset viuhahtivat, kun se latasi seuraavaan siirtoonsa kaiken voimansa ja juoksi kamppaamaan minut maahan.

Hanki vastaanotti minut pehmeänä tömähdyksenä ja nauruni peittyi talvivaatteiden kahinan alle. Taivas oli ylläni pikimusta, ja tunsin, kuinka lumi puri tietään paljaalle iholle, joka oli paljastunut toppahousuni lahkeen alta.

Sukkalukko oli pettänyt, ja sai minut kiemurtelemaan kylmästä. Metellä oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia. Se kauhoi lunta syliinsä kuin pikkulapsi, asettui ylleni hajareisin ja pudotti kimaltelevan lumikasan kasvoilleni.

Vaikka kylmät väreet olivat alkaneet juoksennella kehossani, suli kasvoilleni tippunut lumi pois melkein samantien. Hengitys höyryten tartuin Metteä rinnuksista ja kaadoin sen hankeen.

"Hei", se kiljahti ja huitoi lapasten peittämillä käsillään ympäriinsä. Sen hiuksiin tarttuneet lumihiutaleet saivat sen näyttämään aivan lumikuningattarelta, ja nauroin räkäisesti, kun heitin senkin kasvoille kasan kristallilunta.

"Musta tuntuu ihan siltä, että oon vahtimassa kahta alakouluikästä", Aaron huusi kauempaa ja käänsin katseeni sen siluettiin, joka maalautui vasten synkkää metsää. Täysikuu valaisi maisemaa ympärillämme sinertäväksi, ja nietokset loistivat kirkkaina.

Aaronin kasvoilla oli rento hymynkare. Sen tuhkanharmaat hiukset pilkottivat liian suuren karvalakin alta ja se olisi näyttänyt typerältä se päässään, elleivät sen kasvot olisi olleet niin pirun kauniit. Metalliset huulikorut kiilsivät, kun se virnisti. "Kassu, kannattaa varoa."

Käänsin katseeni takaisin Metteen ja huomasin sen kadonneen. Olin nousemassa ylös, kun tunsin kylmän paidankauluksessani. Mette hihitti pahaenteisesti ja juoksi Aaronin luo kuin hakien siitä turvaa.

"Hei!" parahdin. "Toi oli huijausta."

Mette seisahtui puoliksi Aaronin taakse, ja adrenaliini takoi sen kehoa saaden sen haukkomaan henkeä naurunsa lomasta. "Mä en tienny, et meillä oli jotkut säännöt."

"Lumisodassa on aina säännöt", sanahdin ja Mette siirtyi käsivarren mitan päähän Aaronista, kun kävelin niiden luokse. "Koskaan ei saa tiputtaa lunta toisen paidankaulukseen. Törkein temppu, mitä—"

Lauseeni katkesi kahtia, tippui merkityksettömänä hangenkuorelle, kun Aaron kumartui painamaan pipoa paremmin päähäni. Minun tuntui vaikealta pysähtyä äskeisen jälkeen, ja kun hengähdin syvään, jäin vain tuijottamaan höyrykiehkuroita, jotka lähetin matkaan korkealle taivaalle.

Aaron naurahti pehmeästi katsoessaan minua ja pyyhkäisi silmilleni kurottavat hiussuortuvat pipon alle piiloon. "Rauhoitu."

"Niin, rauhoitu", Mette sanoi ja sen äänensävy oli yhä ilkikurinen, miltei pistelevä. "Ei lumisodassa ole sääntöjä."

Minusta tuntui siltä kuin olisin ollut taas kymmenen; seisonut alakoulun aitojen sisällä ja tuijottanut ikätovereita silmästä silmään. Pettymys ja kiihtyneisyys oli taistellut tilastaan energian kanssa, joka oli pakko päästä purkamaan jonnekin. Sitten joku oli seisahtunut eteeni ja sanonut, että ei, tätä leikkiä leikitään näin.

"Vittu, Mette", sanahdin nauraen. "Sä hermostutat mua."

"Ai vähän niin kuin sillon, kun sä suutuit Nuutille, kun me pelattiin Monopolya?" Mette sanoi ja sai Aaronin nauramaan niin, että se kuulosti melkein hihkaisulta.