Peruskallio

6. Tähdiksi taivaalle

Kasper

Olin käynyt Aaronin kotona viimeksi talvella ja asunto oli ehtinyt muutamassa kuukaudessa kokea melkoisen muodonmuutoksen. Lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat valaisivat vaaleaksi sisustettua olohuonetta ja parketti oli vaihdettu harmaaksi.

Mette tallusti keittiöstä villasukissa ja suuressa collegepaidassa, kun me Aaronin kanssa riisuttiin kenkiä eteisessä. Nainen suuteli Aaronia kevyesti, kunnes siirtyi taputtamaan mua päälaelle kuin olisin ollut kahdeksan.

"Moi vaan sullekin", sanahdin ja seurasin Metteä takaisin keittiöön. "Onko kahvia?"

Mette tuhahti ja tiesin sen pyörittelevän vahvasti meikattuja silmiään ilman, että minun täytyi luoda siihen katsettakaan. "Herra on hyvä ja keittää itse."

Mutristin huuliani. "Ei jaksa."

"Mä keitän", Aaron sanoi ja etsi kahvinpuruja liesituulettimen viereisestä kaapista. Keittiökin oli remontoitu ja valkoiset kaapinovet kiiltelivät puhtauttaan. Autonkorjaajan palkalla ei suuremmin palkattu remontoijia tai sisustussuunnittelijoita, mutta Aaronin isä oli tehnyt kaiken itse — pikkuhiljaa.

"Kiitti", sanahdin oikeasti ilahtuneena ja istahdin keittiönpöydän ääreen. Mette selasi puhelimellaan Pinterestiä ja pyöritteli silmiään inspiroiville lauseille, joita pompahteli sen silmille.

Muistin, kuinka olin vielä talvella auttanut Aaronia ja sen isää kantamaan vanhoja kaapinovia roskalavalle, ja jo nyt keittiö oli kuin suoraan sisustuslehdestä. Mustat työtasot olivat kiveä ja kodinkoneet metallisen harmaita.

"Onks sun huone jo valmis?" kysyin Aaronilta, joka oli juuri etsimässä jääkaapista jotain syötävää. Se nosteli pöydälle leipätarvikkeita ja nyökkäsi.

"Joo", se sanahti. "Faija laittaa sinne vielä listat. Haluutko nähä?"

Nyökkäsin vuorostani ja seurasin sitä pienen kolmion kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan makuuhuoneeseen. Huone oli sekin valoisa, vaikka yksi seinistä oli maalattu mustaksi.

"Aika upee", sanahdin ja juoksutin sormiani röpelöisellä seinäpinnalla. Aaron oli liimannut sinne tänne julisteita, joissa olevia bändejä en edes tunnistanut, mutta se oli luopunut paljosta. Yläasteella sen huone oli ollut julisteiden ja pimennysverhojen takia niin pimeä, että siellä kulkiessaan olisi tarvinnut otsalamppua.

"Kiitti", se sanahti ja hymyili melkein ylpeänä. "Faija oli sitä mieltä, että musta seinä on liikaa, mutta mä halusin pysyä uskollisena itselleni."

En muistanut vastata Aaronille, sillä katseeni kiinnittyi työpöydällä olevaan valokuvaan. Sen kehyksien musta maali oli alkanut rapistua pois ja lasikin oli haljennut, mutta kuvan minä tunnistin.

Me kaksi istuttiin siinä vanhempieni mökkilaiturilla, keskellä talvea. Muistin, että lunta oli ollut melkein puoleen pohkeeseen, mutta Mette oli siitä huolimatta halunnut näyttää meille tähtikuvioita, joita se oli oppinut löytämään.

Mä olin palelluttanut itseni melkein kuoliaaksi, mutta oppinut lopulta, miten tuhansien tähtien joukosta etsitään Kassiopeia. Vaikka en ollut meinannut pysyä aloillani, olin minä katseeni taivaalle nostaessa pystynyt keskittymään pieneksi hetkeksi; niin pieneksi, etten ollut tajunnut Meten ottavan kuvaa.

Kuvassa minä olen suunnannut katseeni taivaalle, mutta Aaron katsoo minua. Sen huulikorut kiiltelevät salamavalon loisteessa, ja se pitelee lapasen peittämällä kädellään kiinni pipostani, joka uhkaa valua päästäni.

Kehyksen lasissa oli pölyä, mutta Aaronin vihreät silmät ovat siitäkin huolimatta kirkkaat. Ehkä kirkkaammat kuin yksitään tähti, jota kuvassa katson.