Peruskallio

8. Perustukset

Kasper

Vaikka olin ajatellut, ettei elämässäni mikään voisi enää mennä huonommin, yllätyin silti siitä, että Aaron seurasi minua. Olin lähtenyt huomaamatta tuijotettuani valokuvaa ensin niin pitkään, että silmiäni oli kirvellyt. En ollut sanonut hyvästejä tai ottanut edes kotiavaimiani keittiönpöydältä; olin vain vetänyt kengät jalkoihini ja sulkenut oven perässäni.

Aaron kuitenkin juoksi minut kiinni ennen kuin olin ehtinyt pihatietä pidemmälle. Se puristi puhelintaan pitkissä sormissaan ja painoi toisen kätensä rinnalleni kuin estääkseen minua karkaamasta.

Sen vihreissä silmissä oli huolta. Sitä samaa, pohjatonta huolta, joka oli asettunut asumaan niihin sen jälkeen, kun se oli putsannut poskeni haavaa vierashuoneen lukulampun valossa.

Minä kaipasin entistä Aaronia; kaipasin entistä itseäni. Kaipasin välillämme kipinöivää huumoria, johon emme olleet koskaan tarvinneet sanoja. Kaipasin Aaronin huoletonta hymyä, rentoa olemusta ja sanoja, jotka olivat joskus piikikkäitä, mutta aina hyväntahtoisia.

Nyt se tuntui pelkäävän sitä, että satutti. Pelkäävän, että räjähdän, enkä minä halunnut mitään niin paljoa kuin takaisin menneisyyteen; takaisin siihen huolettomuuteen, joka oli saanut meidät kummatkin loistamaan.

En halunnut sitä, että jokainen keskustelumme päätyisi jossakin vaiheessa Aaronin kysymykseen. Ootko sä kunnossa.

En ollut, kai sen nyt näki näkökykynsä menettänytkin. En ollut kunnossa, mutta olinko koskaan todella ollut?

Halusin, että Aaron katsoisi minua jälleen niin kuin ystävää katsotaan, valmiina roastaamaan minua huonosta sanavalinnasta tai ohi menneestä vitsistä. En halunnut sen katsovan minua kuin olisin ollut joku, josta sen täytyi pitää huolta.

Minä en halunnut olla sille taakka, jonka kantokykyä sen täytyi miettiä. Jos en voinut olla sille enempää, halusin olla tasavertainen ystävä.

"Mihin sä oot menossa?" Aaronin ääni oli jotenkin jännittynyt, enkä ymmärtänyt miksi. En ylipäätään ollut missään vaiheessa saanut vastausta sille, miksi se oli hakenut minut kotoa puoli kymmeneltä ja raahannut luokseen, mutta siinä edessäni seisoessaan se näytti siltä kuin en olisi saanut mennä.

"Äiti— äiti soitti ja sanoi, että mun pitää mennä kotiin", se oli huonoin valhe, jonka olin koskaan päästänyt suustani, eikä Aaron ostanut sitä. Se vain tuijotti minua silmiin, piti kättään rinnallani ja esti kehollaan aikeeni paeta, vaikka en minä enää edes yrittänyt.

"Sun puhelin on keittiössä", Aaron sanoi. "Ja avaimet."

Virnistin. "Oho."

Aaron ei ostanut virnettänikään, vaan tuijotti suoraan sieluuni kuin yrittäen kaivaa sieltä esille totuutta. Minä keskityin tuijottamaan sen kulmakorua, jota ilman sen kasvot olisivat varmasti näyttäneet alastomilta.

"Jos sovitaan, että et valehtele mulle enää", se sanoi sitten. "Miksi sä lähdit tolleen?"

Aaron ei ollut koskaan ollut mikään nollasta sataan tyyppi, vaan se oli aina osannut olla tunteidensa edessä rationaalinen ja ärsyttävänkin fiksu. Mitä nyt joskus se oli lyönyt vanhan ystävän poliisi-isää turpaan, mutta se oli ollut täysin ansaittua. Viime aikoina se oli kuitenkin hermostunut herkemmin, ollut enemmän ihollani kuin koskaan aiemmin — se ei kestänyt selittelyä, vitsailua, vaan menetti hermonsa.

Se oli muuttunut vaativaksi; se halusi kaikelle selityksen, eikä vastaanottanut heittojani, jotka ennen olisivat saaneet sen nauramaan. Ja silti, silti sen kaiken keskellä se pystyi olemaan myös lempeä, pehmeä oma itsensä, joka se oli aina ollut.