Peruskallio

18. Lepakoita

Kasper

Terveyskeskuksen liukuovet ehtivät tuskin aueta, kun Aaron työntyi niiden välistä sisälle aulaan. Minulla oli täysi työ pysyä sen hädän tahdittamien askelien perässä, ja lopulta melkein törmäsin sen selkään, kun se pysähtyi infotiskin kohdalle ja löi kätensä sen kiillotettuun pintaan.

Pleksin takana istuva nainen silmäili Aaronia jotenkin varautuneena, mutta olin näkevinäni sen silmissä myös hippusen kyllästyneisyyttä. Ei varmasti ollut ensimmäinen kerta, kun joku ravasi sen tiskille vaatimaan vastauksia.

Aino seisahtui vierelleni ja infon työntekijä katseli nyt meitä jokaista entistäkin kyllästyneempänä.

"Missä Mette on?" Aaron sanahti, enkä halunnut katsoa sen kasvoja. Niiltä oli paennut kaikki väri siinä hetkessä, kun puhelusta oli tuntia aiemmin kuulunut pelkkää kolinaa ja tuskastunut älähdys. Se oli ajanut niin lujaa kuin vain oli uskaltanut ja välähtänyt kahdesti kameroihin välittämättä siitä, että sille olisi luvassa luultavasti kasa ylinopeussakkoja.

"Sanoisitteko sukunimen", vastaanottovirkailija sanoi huokaisten ja naputteli tietokonettaan.

"Valosaari", Aaron sanoi ja rummutti sormillaan kiiltävään tiskiin epätasaista rytmiä. Se oli jännittynyt kuin kireäksi vedetty kuminauha ja pelkäsin sen katkeavan. Vaikka en halunnutkaan katsoa sen kasvoja, laskin silti käteni sen käsivarrelle. Se katse napsahti minuun jotenkin hätäisesti, kunnes se veti itsensä irti otteestani.

Se oli säikähtänyt ihan helvetisti, enkä minäkään ollut oma itseni.

Jotenkin olin kuitenkin saanut itseni rauhoittumaan, sillä tiesin, ettei minun paniikkini auttaisi ketään. Olimme olleet vasta puolimatkassa Tampereelta, emmekä voineet sillä hetkellä tehdä Meten hyväksi muuta kuin soittaa ambulanssin. Se, että Aaron nyt torjui kosketukseni, tuntui kuitenkin pahalta, ja sai minut tietoiseksi siitä, että olin astunut rajan yli sen alueelle.

Alueelle, joka oli aina ollut välillämme häilyvä.

"Valosaaren Mette", nainen tiskin takana mutisi ja rullasi hiirellään alaspäin. Se pureskeli poskeaan samalla, kun etsi tietoa ystävästämme, kunnes lopulta siirsi katseensa jälleen Aaroniin. "Mä en voi kertoa teille hänen potilastietojaan. Oletteko te lähisukua?"

Aino puuskahti ja löi kämmenensä tiskiin. "Aaron on Meten poikaystävä. Eikö se riitä?"

Nainen katsoi Aaronia jotenkin myötätuntoisena, kunnes pudisteli päätään. "Mä olen pahoillani."

Vilkaisin Aaronia vain sivusilmällä, sillä en halunnut nähdä sen pettynyttä ilmettä. Aino käänsi vastaanottovirkailijalle selkänsä ja kiroili huokauksiensa lomasta vaiteliaana.

"Mun äiti on täällä Meten kanssa", yritin ja katsoin naista silmiin yrittäen jäljitellä koiranpentuilmettä, jonka Mette oli sanonut olevan minun vahvuuteni. "Eikö me voitais käydä vaan vilkaisemassa sitä?"

Nainen näytti pohtivan sanojani pitkään, kunnes puuskahti ja luki jotain tietokoneensa kirkkaalta näytöltä. "Hän on tarkkailussa huoneessa kahdeksan. Saatte vartin."

Aaron ei jäänyt kuuntelemaan enempää selityksiä vierailuajoista tai terveyskeskuksen käytännöistä, vaan harppoi suoraan ohitseni käytävään, jonka varrelle oli ripoteltu hoitohuoneita sinne tänne. Aino taputti minua olkapäälle kuin kiitokseksi hyvästä suorituksesta ja loin sille puolittaisen hymyn.

Minusta tuntui yhä oudolta, että se oli palannut takaisin, mutta samaan aikaan tuntui siltä kuin se ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Sekin oli tuntunut unohtaneen isäni auton takakontista löytyneet lääkkeet, kun Mette oli kaatunut, mutta tiesin, että edessämme olisi pitkä keskustelu, jossa en välttämättä halunnut olla osallisena.