Peruskallio

4. Koski

Aino

Tampereen patosillan kaide oli jääkylmä sormenpäiden alla, ja kosken kohina kuulosti samalta kuin adrenaliinin liikkeelle lähettämä veri korvissa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja kesä oli juuri alkamassa lämmetä.

Naputtelin yli polven ulottuvien saappaiden kärkeä vasten kaidetta, ja kuuntelin siihen kiinnitettyjen lukkojen kolinaa. Mietin pariskuntia, jotka olivat kaivertaneet vaaleanpunaisiin lukkoihin nimikirjaimensa ikuisuuden toivossa ja heittäneet avaimet alas koskeen.

Aivan kuin muutaman euron maksanut metallinen esine muuttaisi elämän suuntaa; löisi pariskuntien päälle leiman, jossa vannottiin suhteen kestävän.

Hieroin kasvojani farkkutakkini hihaan, mutta varoin koskettamasta kankaalla huuliani. Punainen huulipuna oli ollut vittumaista laittaa Koskikeskuksen pienessä, haisevassa vessassa, enkä halunnut sen sotkeentuvan. En tuntenut oloani kotoisaksi ilman sitä.

Katsahdin kelloa vanhanaikaisesta näppäinkännykästä, jonka olin saanut kymmenellä eurolla pieneltä huoltoasemalta lähellä Tamperetta. Kello näytti puolta kymmentä, ja vihasin jokaista eteenpäin tikittävää sekuntia koko kehollani.

Vihasin odottamista. Elämäni oli ollut odottamista siitä lähtien, kun olin syntynyt.

Minkä sitten, sitä en osannut sanoa itsekään.

Nyt kuitenkin odotin jälleen. Odotin, odotin ja odotin. Sekunnit vilisivät, minuutit raahautuivat ja lopulta oli kulunut tunti. Helvetin pitkä, hermostuttava tunti, eikä Niemelää näkynyt vieläkään missään.

Ohikulkijat eivät luoneet minuun katsettakaan, mutta pakoilin heidän kysymyksiään silti. Jos joku oli kävellyt patosiltaa pitkin kauppaan ja palaisi sitten takaisin kotiin, oli se nähnyt minut seisomassa samassa paikassa, kiintopisteenä aikaakin nopeammin virtaava koski. Ohikulkijan ei tarvitsisi luoda minuun katsetta, sillä kysymykset nousivat sen mieleen ilman sitäkin.

Mitä toi nainen seisoo tossa vieläkin?

Odotin. Minä odotin.

Ja viimein, yksi sana henkäistynä ilmaan kuin varmistuksena, olinko todella olemassa. Aino.

En ollut koskaan kuullut nimeäni sanottavan niin; niin jumalattomalla varmuudella kuin se olisi ainoa tärkeä sana kenenkään sanavarastossa. Aino. Ainoainoainoaino.

"Moi", henkäisin kääntyessäni ympäri ja kohtasin Niemelän synkän katseen. Se näytti samalta kuin aina ennenkin. Pitkä nahkatakki, aurinkolasit, kämmeneen ulottuva tatuointi, jonka tiesin kiertävän miehen kättä aina solisluuhun asti.

"Miten sä yhtäkkiä uskallat näyttää naamaas täällä?" se kysyi karhealla äänellään ja astui sitten lähelleni. Se veti minut puolittaiseen halaukseen, niin nopeaan, etten ehtinyt kuin kuvitella sen ihosta huokuvan lämmön omaani vasten.

En ollut kuitenkaan kaivannut Niemelää. En sen kosketusta tai karheaa ääntä. Olin vain kaivannut vapautta ja edessäni seisova mies oli sen perikuva.

"Tietääkseni sä et suostunut tapaamaan missään muualla", sanahdin ja päästin viimein irti patosillan kaiteesta. Niemelä naurahti ja juoksutti sormiaan tummanruskeissa hiuksissaan, jotka saivat sen näyttämään sitten kuitenkin hieman tuntemattomalta.

"Tule", mies sanoi sitten ja laski kätensä selälleni kuin saadakseen minut liikkeelle. Ravistelin itseni sen otteesta kuitenkin jo ensimmäisen askeleen kohdalla, eikä se vilkaissutkaan minuun, vaikka astuin kauemmas jättääkseni välillemme enemmän tilaa.

Välillämme vallitseva hiljaisuus ei ollut koskaan tuntunut kiusalliselta, mutta nyt se venyi hermostuttavan pitkäksi. Tunsin oloni alastomaksi Tampereen vilkkailla kaduilla ja minusta tuntui, että koska tahansa joku voisi pysäyttää minut ja käskeä selittämään.