Peruskallio

21. Stratosfääri

Kasper

Kesäkuun ilta oli viileä, vaikka aurinko oli paistanut koko päivän pilvettömältä taivaalta. Tiesin koivumetsän läpi kulkevan polun vievän lopulta alas rantaan; paikkaan, joka oli suojassa katseilta, mutta mistä pääsi kaislikoita ja liukkaita kiviä ylittämällä yleiselle uimarannalle.

Olimme kävelleet polkua Aaronin kanssa tuhat kertaa aiemminkin, istuneet kaatuneella koivunrungolla ja jakaneet milloin isän työhuoneesta varastetun viskipullon, milloin jäätelörasian.

Nyt kävelimme polulla pelkkä hiljaisuus seuranamme. Jossain sirkutti lintu, mutta muuten tuntui siltä kuin luontokin olisi tiennyt. Tiennyt, että välillämme oli liian suuriin mittakaavoihin paisunut konflikti, jonka seurauksia olimme matkalla purkamaan.

Aaron ei ollut sanonut koko kävelymatkan aikana mitään, enkä minäkään halunnut avata suutani ja pilata yllemme ripustautunutta hiljaisuutta. Tunsin miehen läsnäolon kuitenkin liiankin hyvin; tiesin, kuinka se harppoi polulla kiemurtelevien juurakoiden yli, tarttui pitelemääni oksaan ja antoi sen sitten pamahtaa takaisin suuntaan, jonne oksa olikaan matkalla.

Tiesin, että sen katse siirtyi selästäni ympäröivään luontoon — mustikanvarpuihin ja kirkkaan vihreisiin koivunlehtiin.

En tiennyt miksi halusin mahdollisimman kauas pois rivitaloasunnosta ja sen sisälle tunkeutuneista ihmisistä, mutta pysähdyin vasta, kun polku vietti loivasti järveen. Aurinko siivilöityi koivunoksien välistä ja täplittyi järven pintaan pieniksi palloiksi, kaikkialla oli niin idyllisen kaunista, että itketti.

Tai ehkä se oli Aaronin tapa antaa minulle tilaa. Se odotti, että istuin kaatuneen puunrungon päälle ennen kuin otti haparoivan askeleen kohti minua. Yllemme laskeutuneen hiljaisuuden puhkaisi vain linnun kimeä viserrys, jota järven tyyni pinta kaiutti moninkertaiseksi.

Aaron istui viereeni ja huokaisi. Se suoristi jalkansa vihreälle ruoholle, joka ylsi minua melkein puoleen pohkeeseen ja kieritti pitkää heinää etusormensa ympärille.

"Sä saat haavan", sanahdin ja tuijotin, kuinka heinä kaartui miehen sormen ympärille. Jos se vetäisi kätensä nopeasti pois, pureutuisi heinä sen ihoon samalla tavalla kuin paperi. Viilto olisi lyhyt, mutta kirvelevä.

Aaron vilkaisi minua ja hymähti. Se katkaisi heinän tyvestä asti, kunnes heitti sen pois. "En saanut."

Hiljaisuus oli rikkumaton. Minusta tuntui pahalta, etten osannut sanoa mitään, mutta toisaalta halusin pysytelläkin hiljaa. Pelkäsin sanovani jotakin typerää, satuttavani Aaronia enemmän kuin se oli koskaan satuttanut minua.

Sillä sellainen minä olin; tornado, hirmumyrsky, kaiken tieltään puskeva ukkonen. Aaron oli aina ollut valmis ottamaan myrskyistäni vastaan kaiken, mitä olin valmis antamaan, enkä halunnut sen menevän enää niin.

"Sä halusit jutella", sanoin lopulta, kun puhumattomuus tuntui liian piinaavalta.

"Mä en tiedä mikä muhun meni sillon", Aaron sanoi, aivan kuin lauseeni olisi saanut sen pullotetut tunteet viimein ulos. "Mä en syytä sua yhtään mistään. Se oli multa ihan tosi paskasti tehty."

Nyökkäsin. "Sä säikähdit. Se on ihan ok."

"Mä tiedän, että sä et oo tota mieltä", Aaron sanahti ja kääntyi paremmin puoleeni. "Jos olisit, niin sä olisit tullut mun luokse aiemmin."

En pystynyt kohtaamaan Aaronin katsetta. Se tunsi minut liian hyvin, näki varmaan silmistäni kaiken, mitä olin koskaan siltä salaillut. En osannut pitää siltä mitään salassa, kuinka oikein luulin täyttäväni Niemelän vaatimukset, jos joutuisin valehtelemaan niistä Aaronille?