Peruskallio

33. Taivaaseen ja takaisin

Mette

Aapon käsi alaselälläni poltti; se ohjasi minua kohti majataloa kuin olisin voinut eksyä muutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ilman sen miehistä otetta ja auktoriteettia, joka uhkui sen väljästi napitetun kauluspaidan läpi ympärillemme. Ärsytti, että olin juonut aiemmin terassilla vain Pepsin, enkä mitään vahvempaa, mutta tyydyin hymyilemään.

Hymyilemään, sillä ilman rakentamaani kulissia olisin työntänyt sen moottoritielle ja toivonut, että mahdollisimman moni osuisi.

Aurinko paistoi repaleisten pilvien välistä kuumana ja ehdin huokaista astuessani varjoon, kun kauempaa pihalta kuuluvat äänet pakottivat minut takaisin anteeksipyytelemättömän auringon alle. Ilmaa halkova kiroilu kuulosti tutulta, enkä voinut mitään puuskahdukselle, joka pakottautui huuliltani.

Aapon käsi tippui alaselältäni, kun astelin lähemmäs terassia, joka kiersi majatalon ränsistynyttä julkisivua. Aino seisoi rappusilla pelkässä mustassa hupparissa, jonka helma ylsi juuri ja juuri sen reisille. Se piteli sormissaan tupakkaa, jonka tulipää hehkui punaisena.

Sen hartiat olivat jännittyneet; jalka rummutti epätasaista tahtia halkeilevaan terassilankkuun. Se ei huomannut minua, vaikka kävelin lähemmäs. Ei, sillä sen katse oli nauliintunut laihaan mieheen, joka istui sinivalkoisen päivänvarjon alla tuoppi käsissään.

"Mitä sä vielä haluat multa?" Aino kysyi ääni jotenkin käheänä, ja tiputti tupakantumpin maahan. Se painoi maiharinsa sen päälle ja katselin, kuinka hajamieliseltä se vaikutti tallatessaan nurmikkoa varpaillaan.

"Kymppitonnin", Joonas vastasi ja löi tuopin pöytään niin lujaa, että terassin kaiteella istunut pikkulintu pyrähti lentoon. Katselin sen menoa ajatukset sameina, kunnes vilkaisin Aapoa.

Sen katse osui minuun, huulet kaartuivat niin pieneen hymyyn, että sitä oli hankala edes kutsua hymyksi. Sen häviävän pienen katsekontaktin aikana ehdin ajatella, miten kukaan niin pehmeän näköinen pystyi tekemään mitään sellaista, mitä se oli Kasperille tehnyt. Ajatus puistatti, sai minut kääntämään katseeni miltei häpeissäni.

"Mä annoin sulle jo yhden", Aino sanoi ja hieroi kasvojaan. Minun teki mieli astua lähemmäs ja puhkaista niiden ympärille muodostunut kupla, mutta samaan aikaan halusin jäädä piiloon varjoihin. Jäädä kuuntelemaan, mihin keskustelu johtaisi.

Auton peräkontissa olevat lääkkeet polttelivat, mutta tiesin, etten voisi mainita niistä sanallakaan ennen kuin Joonas olisi lähtenyt.

"Se ei riitä, jos sä haluat ne avaimet", Joonas sanoi. "Mä voisin pyytää sua maksamaan vieläkin enemmän, mutta mä ajattelin olla kiltti."

Ainon huulilta purkautui naurunpurskahdus, joka sai Joonaksen pyöräyttämään silmiään. Tunsin Aapon odottavan katseen kasvoillani, mutta en halunnut keskeyttää edessäni käytävää keskustelua.

"Kiltti?" Aino puuskahti. "Onko sun mielestä kilttiä pyytää mua maksamaan kaksikymmentätuhatta euroa siitä, että mä saan mun veljeni omaisuuden takaisin? Ne avaimet kuuluu mulle, vitun—"

"Älä turhaan kuluta loppuun sun mielikuvitustasi", Joonas sanoi ja nousi seisomaan. Se venytteli kuin päiväunilta herännyt kissa, ja sen huulille nousi imelä virne, kun sen katse kohtasi omani. "Ai. Meillä on yleisöä."

Tunsin punastuvani, vaikka Joonaksen sanat saivat myös hermostuksen kuplimaan kehossani. Olisin voinut kävellä lähemmäs ja kohdata sen katseen rohkeana, sellaisena kuin aina olin itseni ajatellut olevan, mutta tunsin jähmettyneeni paikoilleni. Aino katsoi minua odottavasti, liu'utti terävät silmänsä sitten Aaposta taivaaseen ja takaisin, enkä yhtäkkiä muistanut, miksi olimme edes tulleet.