Peruskallio

40. Merkittävä

Kasper

Vohveleiden paistamisen ja Nuutin puhelun jälkeen aika oli tuntunut hidastuvan jälleen. Aaron oli asetellut tiskaamansa astiat kuivumaan, saanut radion taas soimaan ja kumartunut suutelemaan minua kiireettömästi. Se oli maistunut mansikkahillolta ja kesän yli kantavilta lupauksilta, ja minä olin noussut keittiönpöydän äärestä vain johdattaakseni sen yläkertaan.

Tummanpunainen persialaismatto tuntui pehmeältä jalkojen alla, ja tulin yhtäkkiä tietoiseksi sotkusta, joka huoneessani vallitsi. Tuolin selkämykselle heitetty farkkutakki näytti juuri siltä, että se oli kuivunut tuolin muotoja myötäillen, ja kirjoituspöydän tummaa pintaa oli näkyvissä vain sieltä täältä. Tuntui, että elämäni oli yhtä levällään kuin tavarani; että en ollut kertaakaan pysähtynyt katsomaan kunnolla sitä, miltä pääni ulkopuolella näytti.

Aaron kietoi käsiään ympärilleni ja kumartui painamaan leukansa olkapäälleni. Minä työnsin pöydällä lojuvia tavaroita sivumpaan saadakseni sen näyttämään edes hieman siistimmältä.

"Ei sun tarvii mun takia", Aaron sanoi ja tarttui käteeni ennen kuin ehdin edes kuvitella siirtäväni kuulokkeet ja laturinjohdot syrjään.

"Musta tuntuu, että mä en oo pitkään aikaan pysähtynyt—"

pysähtynyt ajattelemaan, että sä olet siinä

"— katsomaan miltä täällä näyttää."

Aaron naurahti. Ääni enemmänkin tuntui kuin kuului; se kumpusi jostain syvältä miehen sisältä ja sai minut pyristelemään irti vahvojen käsivarsien välistä. Tuntui aivan liialta olla niin lähellä Aaronia juuri nyt, tuntui, etten pystynyt keskittymään, jos ihomme olivat kontaktissa. Vittusaatana.

"Ei täällä tän siistimpää oo koskaan ollut", Aaron sanoi ja heittäytyi sängylleni. Se venytteli käsiään päänsä yläpuolella, taivutti jalkojaan ja päästi huuliensa välistä tyytyväiseltä kuulostavan henkäyksen. Se melkein kehräsi minun mustavalkoraidallisissa lakanoissa, ja olin varma, että se oli ottanut tämän illan tehtäväkseen saada minut mahdollisimman pois tolaltani.

"Äiti on varmaan käyny siivoomassa", sanoin, sillä en keksinyt muutakaan. Saatoin sitä paitsi olla oikeassa. Ikkunalaudalla ei ollut pölyä, kehyksissä oleva valokuva vastavalmistuneesta Metestä kiilsi ja rahapuu oli kasteltu. Vaikka äitiä ei ollut kiinnostanut kutsua minua mukaan mökille, oli se päättänyt siivota huoneeni sillä aikaa, kun olin poissa.

"Mmm", Aaron mutisi ja painoi poskeaan vasten tyynyäni. Sen silmät olivat raukeasti puoliummessa, hiukset levittyneet tyynylle kuin saasteesta harmaaksi muuttunut lumi. "Tuus tänne."

Minä en osannut kuin totella. Askeleet kantoivat sängynreunalle, Aaron auttoi loppumatkan. Se tarttui käsiini ja veti minut viereensä, kunnes lopulta kiepautti asetelman ympäri. Selkäni kolahti vasten seinää, naulassa roikkuva kehys keikahti vinoon ja minua nauratti.

"Vielä ei taida olla nukkumaanmenoaika", sanoin, täyttääkseni välillämme kelluvan hiljaisuuden. Kaivoin puhelimen farkkujen syvästä taskusta ja siristelin silmiäni ruudun yhtäkkiselle kirkkaudelle. Kello oli puoli yhdeksän, taustakuvassa Mette irvisti yhtä raivokkaasti kuin viimeksikin.

"En mä ajatellut nukkua", Aaron sanoi ja veti puhelimen käsistäni. Se heitti sen sokkona jonnekin lattialla lojuvista vaatekasoista, enkä minä pystynyt kuin nielaisemaan.

"Ai", sain sanotuksi. "Niinkö meinasit?"

Aaron painoi huulensa leualleni ja hymisi jotain, mistä en saanut selvää. Se painoi kosteita suukkoja kaulani kaarelle, kunnes olin sen käsissä pelkkää juoksevaa hunajaa. "Niin."