Peruskallio

2. Välitila

Kasper

Kun pääsin kotiin, kävelin suoraan huoneeseeni luomatta katsettakaan äitiin, joka istui olohuoneessa juomassa teetä. Tunsin sen katseen selässäni koko matkan yläkertaan, mutta en jaksanut kohdata sitä ja teeskennellä, etten kiehunut raivosta.

Sisälläni myrskysi; oli myrskynnyt jo pitkään.

Olin lakkaamatta etsinyt itselleni jotain, johon purkaa sisimmässäni kiehuva, järkyttävä tunnelataus, mutta en ollut löytänyt mitään sopivaa. Mitään muuta kuin yön pimeät tunnit, katujen rosoiset pinnat ja joku rystysien alla.

Ja minä häpesin sitä. Häpesin, kuinka helvetin hukassa olin ollut viimeisen vuoden. Häpesin, kuinka paljon huolta ja päänvaivaa olin aiheuttanut en pelkästään vanhemmilleni, vaan myös ystäville.

Äiti oli yrittänyt tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi; lakannut paapomasta minua ruhjeitteni takia, lakannut tarjoamasta ammattiapua ja kanavoinut huolensa siihen, että minulla oli aina paikka, jonne sain tulla millaisena tahansa. Isä oli sulkenut silmänsä jo kuukausia sitten, enkä minä edes osannut syyttää sitä.

Se ei halunnut puhua ruhjeistani tai öistä, jotka vietin muualla kuin kotona. En minäkään niistä halunnut jauhaa. Sitä paitsi isällä oli omatkin ongelmansa, enkä minä halunnut kuormittaa sitä vielä omillanikin.

Istahdin sängyn reunalle ja vedin hupparin päältäni. Huoneen viileä ilma nostatti iholleni kylmiä väreitä ja kiedoin käsivarret ympärilleni.

Aaron oli katsonut minua niin helvetin pettyneenä, aivan kuin minä olisin ollut tilanteessa se ongelma. Se oli katsonut tilannetta aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Kasper on taas tehnyt jotakin.

Minä en olisi halunnut ajatella sen kissamaisten silmien katsetta, mutta se oli ainoa asia, jonka näin, kun suljin silmäni. Se oli näyttänyt vartijan univormussaan jotenkin pidemmältä kuin yleensä ja auktoriteetti oli huokunut sen pettyneestä katseesta osuen jokaiseen sieluni heikkoon kohtaan. Naurettavaa.

Olin tuntenut Aaronin melkein koko elämäni. Se oli kulkenut rinnallani kaikkina niinä hetkinä, kun olin tuntenut menettäväni otteeni elämästä.

Se oli istunut kasiluokalla vierelläni takapulpetissa, piirtänyt käsivarsiini paksulla tussilla bändien logoja ja kappaleiden sanoituksia, ja pakottanut minut kuuntelemaan koko Iron Maidenin tuotannon.

Se oli astunut paksupohjaisilla maihareillaan tuhat kertaa tahallaan varpailleni, pyyhkinyt poskilleni valuneet kyyneleet hupparinsa hihalla ja iskenyt liikkatunnilla vahingossa pesäpallomailan silmäkulmaani.

Se seisoi vieressäni, kun rehtori jakoi meille meidän ylioppilastodistukset ja suoristi rusettiani, kun äiti halusi ottaa meistä kuvan, jonka se ripusti käytävän valokuvaseinälle.

Se oli ollut vierelläni viisi vuotiaana, se oli vierelläni nyt — ja silti, silti, se oli katsonut minua kuin suurinta pettymystä, jonka se oli koskaan elämässään nähnyt.

Enkä minä tiennyt kumpi oli pahempi; se, että katse oli sattunut ehkä enemmän kuin halusin myöntää vai se, että sydämeni hypähteli rinnassani kuin joku olisi asentanut sen alle trampoliinin vain, koska Aaron oli huolissaan minusta.

x

Kello oli varttia vaille kymmenen, kun huoneeni ovi avattiin sellaisella voimalla, että se kolahti melkein kipeästi vasten seinää. Seinällä juuttinarussa roikkuvat polaroidkuvat pyörähtivät ympäri ja tuijotin ovella seisovaa naista epäuskoisena.

"Tiiätkö, se mun ovi aukeaa ihan semmosella normaalilla voimalla", sanahdin ja suoristin jalkani pehmeällä persialaismatolla. "Ei tarvii kanavoida mitään sisäistä Hulkia."