Peruskallio

36. Kartta

Kasper

En tiennyt kummasta olin tullut enemmän humalaan, Ainon tarjoamista viinilaseista vai Aaronin anteeksipyynnöstä, mutta päässäni humisi juuri sillä hyvällä tavalla, joka sai kaiken näyttämään helpommalta.

Mette mulkoili minua yhä vähän, kun kerroin sille ohi mennen, etten ollut saanut suutani auki Aaronin seurassa, mutta sekin alkoi rentoutua. Uskalsi kai luottaa siihen, ettei mikään räjähtäisi käsiin juuri nyt.

Minäkin yritin luottaa; saada ajatukseni muualle siitä, kuinka väärin tein valehdellessani Aaronille. Se oli helppoa, sillä Aaron oli kadonnut jonnekin keskustelumme jälkeen, enkä ollut nähnyt siitä kuin vilauksen sen juostessa ensiapupakkauksen kanssa kohti metsän hämärää rajaa. Äiti oli huutanut sen perään jotain kyypakkauksesta ja minä olin yrittänyt olla juoksematta sen jalanjäljissä metsään. Se kyllä pärjäsi ilman minuakin, olihan se paikannut minut useammin kuin olisi ollut tarpeen.

"Musta tuntuu jotenkin lopulliselta", Aino sanoi sitten, ja sai ajatukseni katkeamaan kuin joku olisi leikannut ne halki. Nuotio paukahteli välissämme, Aino pyöritteli punaviiniä lasinsa pohjalla ja kohautti olkiaan kuin tullen valmiiksi ajatustensa kanssa. "Että tää kaikki loppuu."

En ymmärtänyt miksi Aino halusi puhua tästä juuri nyt, mutta toisaalta myös ymmärsin sitä. Se oli saanut meiltä järkyttävän määrän lääkkeitä, mutta pelkkien lääkkeiden omistaminen ei tehnyt siitä kymppitonnia rikkaampaa. Sen täytyi pystyä vielä myymään ne Ruusunharjun kokoisessa tuppukylässä herättämättä huomiota.

Minä olin luvannut Justukselle kaksituhattaeuroa avainnipusta, josta en tiennyt mitään muutamaa lausahdusta enempää. En tiennyt, oliko sellaisia edes olemassa. Ehkä avaimet olivat Joonaksen yritys lypsää Ainolta yhä enemmän ja enemmän rahaa, sillä se tiesi, ettei Ainolle mikään ollut tärkeämpää kuin Antti. Nainen olisi heittänyt meidät tuhat kertaa junan alle, jos olisi sillä saanut Antin takaisin.

"Tää kaikki loppuu", Mette sanoi ja nosti kukkapannan päästään. Kasvit roikottivat kukintojaan janoisina, ja Mette ravisteli irronneita terälehtiä hiuksistaan. "Mä en halua kuulla susta enää kesän jälkeen."

Aino naurahti puuskahtaen, enkä minä osannut katsoa sitä silmiin. Halusin kertoa sille, mitä olin pyytänyt Justusta tekemään, mutta sisimmässäni tiesin, että saisin sen ripustautumaan vain turhaan toivoon. Justus ei ollut mitään siinä suuressa pelissä, jota Joonas pelasi, enkä uskonut hetkeäkään sen saavan napattua avaimia itselleen.

"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissaan", Aino sanoi. "Jos mä yritän myydä kaikki teidän antamat lääkkeet täällä, niin se herättää ihan liikaa huomiota. Mun on kuitenkin pakko yrittää. En mä voi jättää tätä kiveä kääntämättä. Joten mä oon varmaan van—"

"Miksi sä olet taas joutumassa vankilaan?" ääni oli karhea; melkein kuin joku olisi hangannut kiviä toisiaan vasten. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni pelkästä ajatuksesta. "Mitä sä suunnittelet?"

Aino katsahti selkänsä taakse, eikä minun tarvinnut nähdä kuin sen irvistykseen taipuvat suupielet tietääkseni, kuka paikalle oli saapunut. "Sun murhaa."

Joonas naurahti haukahtaen. "Tiesitkö, että ne ketkä uhkailee eniten, ei tosiasiassa tee yhtään mitään?"

"Nythän sä puhut itsestäsi", Aino sanoi ja hymyili. "Sä uhkailit, että jos mä en hanki sulle niitä rahoja, niin Antti on mulle enää pelkkä kipeä muisto. Entä jos se on sitä jo?"

Tunsin Joonaksen kyykistyvän viereeni ja painavan tölkin hiekkaan. Minä tuijotin nuotiossa tanssahtelevia liekkejä, jotka näyttivät melkein läpinäkyviltä kirkkaassa ilta-auringossa.