Peruskallio

10. Kriminaali

Kasper

Äiti katsoi minua kuin olisin sanonut jotain naurettavaa. Sen epäuskoinen katse liukui minusta Aaroniin ja takaisin. "Siis minne te olette lähdössä?"

Aaron vilkaisi minuun ja vaihteli painoa jalaltaan toiselle. Olin ollut vahvasti sitä mieltä, ettei äiti olisi huomannut pikku reissuani Tampereelle ja takaisin, mutta Aaron oli välttämättä halunnut mainita sille asiasta.

"Tampereelle", mies vastasi ja piteli käsiään ristissä kuin olisi ollut ripittäytymässä. Äiti oli aina luottanut jokaiseen Aaronin lupauksista, mutta tällä kertaa se näytti mietteliäältä.

"Kyllä minä sen ymmärsin", äiti sanahti ja puhalteli olkapäilleen yltäviä ruskeita hiuksia silmiltään. "Mutta miksi ihmeessä te olette lähdössä Tampereelle juuri nyt?"

Aaron vilkaisi jälleen minuun ja nyökkäsin niin varovasti kuin ikinä uskalsin. Mies yskähti, suki hiuksiaan korviensa taakse ja avasi suunsa. "Mun täytyy käydä Tampereen toimistolla hakemassa yksi— juttu."

"Uudet käsiraudat", sanahdin.

Äiti kohotti kulmiaan ja minun oli vaikea pidellä virnettäni kurissa.

"Ei, kun mun pitää käydä vaihtamassa toi firman auto", Aaron sanahti ja näin sen elekielestä, kuinka se löi itseään henkisesti. Oli riskialtista valehdella jostakin niin suuresta, eikä äidin tarvitsisi seurata Aaronin menemisiä kovinkaan tarkasti huomatakseen, että auto oli täysin sama. "Se on vähän reistaillut."

Äiti oli hetken hiljaa ja nyppi pitkähelmaisen kukkahameensa kangasta. Minun teki mieli pidättää hengitystä, mutta tiesin lähteväni silti, vaikka äiti kieltäytyisi. Olin täysi-ikäinen, kukaan ei voisi pidellä minua.

"Pojat", äiti sanoi sitten ja huokaisi. "Tämä ei liity Ainoon, eihän?"

Pakotin katseeni karkaamaan äidin silmistä, jotka olivat täyttyneet huolesta. Äiti ja isä tiesivät Ainosta ja siitä, että olin katsonut sitä kuin kauneinta kuninkaallista maailmassa siitä lähtien, kun olin ollut kaksitoista, mutta ne eivät tienneet miksi.

Ne eivät tienneet lääkkeistä, rahoista tai siitä, että olimme myyneet niitä maksaaksemme Ainon veljen jättämät velat. Ehkä ne luulivat minun olevan ihastunut vuosia vanhempaan naiseen, en tiedä, mutta kodissamme ei ollut saanut puhua Ainosta sanaakaan sen jälkeen, kun se oli joutunut vankilaan.

Ainosta oli tullut äidin silmissä kirosana, pohjasakkaa. Ja jos se saisi tietää kaikesta siitä, mitä olimme Aaronin kanssa tehneet sen selän takana Ainon vuoksi, ei se päästäisi minua enää koskaan silmistään. Joutuisin ikuiseen arestiin, aivan sama olinko täysi-ikäinen vai en.

"Ei", sanahdin ja kuulin itsekin kuinka epäuskottavan nuotin ääneni oli saanut. Aaron nyökytteli vieressäni miltei aggressiivisesti.

"Ei tietenkään liity", se sanoi. "Mä en vaan jaksaisi ajaa yksin yli neljää tuntia ja Kassu ilmoittautui vapaaehtoiseksi seuralaiseksi."

Ajatuksissani pohdin, kuinka olisin ilmoittautunut minne tahansa vapaaehtoisesti, jos Aaron vain pyytäisi, mutta ulkopuolella hymyilin äidille uskottavinta hymyäni, jonka osasin arpisille kasvoilleni taikoa.

"Mikäs kuulustelu täällä on?" säpsähdin isän ääntä ja katselin, kuinka se hieroi väsyneenä kasvojaan. Se oli kai herännyt päiväunilta, sillä sen poskiin oli painunut jälkiä tyynystä.

"Pojat on lähdössä Tampereelle", äiti kertoi ja nousi keittiönpöydästä. Se alkoi ladata kahvinkeitintä hartiat jännittyneitä, ja tiesin sen ajattelevan tämän liittyvän Ainoon.

Ja kyllähän kaikki liittyi Ainoon — olimme menossa hakemaan sitä takaisin Ruusunharjuun, helvetti sentään, mutta minä olin luvannut Aaronille.