Peruskallio

5. Eutanasia

Kasper

Olin aina pitänyt kesäöistä, sillä ne eivät koskaan hämärtyneet. Oli vain pastellinvärinen hetki yöstä aamuun, kunnes aurinko pilkistäisi suojastaan ja vaihtaisi asetukset kirkkaammalle.

Tänä iltana pastellinvärinen hetki oli myöhässä, mutta minun oli lähdettävä liikkeelle.

Äiti oli laittanut aamulla yli jääneitä pannukakkuja iltapalaksi, mutta minulla ei ollut aikomusta jäädä syömään. Olin luvannut olla skeittirampeilla ennen puoltayötä.

Kävelin alakertaan niin hiljaa kuin suinkin pystyin. Äiti ja isä istuivat olohuoneessa katsomassa jotain Ylen asiaohjelmaa, eivätkä tuntuneet kiinnittävän minuun mitään huomiota.

Pyörittelin hartioitani kuin valmistautuen nyrkkeilymatsiin ja lakkasin hengittämästä siksi aikaa, kun työnsin isän työhuoneen oven auki.

Suuren ruutuikkunan edessä oli kiiltävä, tummapuinen pöytä, jota tummansininen lukulamppu valaisi vain puoliksi. Työtuoli oli käännetty niin, että siinä istuessaan näki ulos ikkunasta ja rullasin sitä varovasti sivuun.

Isä oli aina säilyttänyt lääkkeitään työpöytänsä ensimmäisessä vetolaatikossa. Paketit olivat aakkosjärjestyksessä, joten tiesin sen enempää ajattelematta mistä löytäisin sen, mitä olin tullut hakemaan. Käteni tärisivät, kun vedin laatikosta yhden listan ja työnsin sen hupparini taskuun.

Palasin takaisin käytävälle samoja jälkiä kulkien, työnsin oven kiinni ja vedin syvään henkeä.

"Mä meen käymään ulkona", sanahdin sitten ja isä katsahti minuun vain puolittain, kun äiti taas tuijotti — tuijotti suoraan lävitseni silmissään kysymyksiä. "Ei mee kauaa."

En jäänyt kuuntelemaan mahdollisia vastalauseita, vaan kävelin eteiseen ja vedin tennarit jalkoihini. Oven pamahdus kuulosti kellon kumahdukselta, ja tunsin äidin katselevan minua keittiön verhojen välistä.

Tunsin sen huolen ilman, että minun täytyi katsoa sitä. Sen ja Aaronin huoli oli aina tuntunut tukahduttavalta, mutta nyt minusta tuntui kuin olisin ollut kytevä liekki, joka ei koskaan saanut mahdollisuutta leimahtaa täydelliseen olomuotoonsa.

Sydämeni hakkasi rinnassa epätasaista laukkaansa, vaikka olin jälleen kerran onnistunut ensimmäisessä tehtävässä. Olin pitänyt huolen, etten vienyt isältä kuin muutaman listan silloin tällöin; niin, että se pystyi laittamaan katoamiset hajamielisyyden piikkiin. En ollut koskaan vienyt enempää kuin tarvitsin, joskus muutama pilleri riitti.

Skeittiramppi oli noin kilometrin päässä sieltä, missä asuin. Se jäi muutaman suuren tammen takana melkein näkymättömiin kävelytieltä ja kelmeän keltaiset lamput sekoittuivat pastellinväriseen yötaivaaseen.

Kävelin itsevarmoin askelin rampeille ja näin pojan norkoilevan ruostuneen rauta-aidan tuntumassa. Se potki kuluneella Adidaksen tennarillaan asfaltin halkeamia ja nosti katseensa minuun vasta sitten, kun tervehdin sitä.

Poika oli minua kaksi vuotta nuorempi ja muistin nähneeni sen joskus lukion käytävillä. Sillä oli tummanruskea tukka, lapsenomaiset kasvonpiirteet ja silmissään pohjaton pelko.

"Onks sulla se?" se kysyi ääni väristen ja mietin pelkäsikö se minua vai tilannetta. Sen katse värähti silmistäni arpeen ja pyöräytin silmiäni kyllästyneenä.

"On", sanahdin. "Onko sulla rahat?"

Se nyökkäsi ja kaivoi punaisen hupparinsa taskusta rypistyneen viisikymppisen. Melkein kuulin sen kiivaana hakkaavan pulssin, kun se ojensi seteliä kohti minua.

Nappasin setelin sen käsistä ja nostin vasten katulamppua, ihan varmuuden vuoksi. Aino oli opettanut, että aina kannatti varmistaa.

"On se aito", poika sanoi ja nyt sen äänessä kuului huvittuneisuus.