Peruskallio

15. Mission impossible

Kasper

Olin juossut Tampereen tuntemattomia katuja ristiin rastiin painamatta mieleeni yhtäkään yksityiskohtaa ympärilläni olevista maisemista. Isä oli joskus kertonut, että Tampere oli kaunis kesäkaupunki ja että ne olivat äidin kanssa käyneet täällä usein silloin, kun minua ei ollut vielä ollut.

Sitten minä olin syntynyt huutavana, punanaamaisena ja kuulemma naurattanut sairaanhoitajia ensi henkäyksistäni lähtien, eivätkä isä ja äiti olleet enää koskaan palanneet Tampereelle. Ehkä ne olivat jättäneet kaupungin taakseen paikkana, jossa olivat viettäneet nuoruutensa viime hetket, eivätkä halunneet pilata sitä utopiaa tuomalla tänne minut.

Lopulta olin löytänyt tieni puistoon, joka oli ollut jokaista senttimetriään myöten täynnä, mutta pääni päällä oli lehtikatto, jalkojeni alla pehmeä nurmi ja näkökentässäni näkyi jotain, joka näytti erehdyttävästi lammelta.

Vesi toi mieleeni Virtasen, mutta olin valmis katselemaan miehen vihaisia kasvoja mielessäni, kunhan en näkisi ketään muita. Kun katselisin lammen tyynelle pinnalle, en näkisi kuumista kesäpäivistä iloitsevia ihmisiä ympärilläni. Heidän ilonsa ei koskettanut minua; ei saavuttanut minua.

Löysin suojaisan paikan nopeasti. Paksurunkoinen puu oli kasvanut lammen pinnalle vaakasuoraan ja sen lehdistä raskaat oksat hipoivat vaaleansinistä pintaa kuin kokeillen, oliko vesi kylmää. Istuin puunrungon viereen ja painon selkäni sitä vasten.

Maadoitin itseni, niin kuin äiti oli joskus käskenyt minua tekemään. Tunsin puunkuoren muodot, sormieni alla rapisevan hiekan ja paksun, lämpimän ilman, jota tuuli puhalsi kasvoilleni.

Kuulin veden hitaan liplatuksen, ihmisten rönsyilevän ilon ja oman hengitykseni, joka oli yllättävän tasainen juoksemisestani huolimatta.

Kuulin myös sorsat ja jotain kimeää, jotain, joka kuulosti puhelimelta.

Se tärisi vasten reittäni syvällä vaaleiden chinojen taskussa ja tuhahdin hermostuneena, kun sen vaativa soitto oli keskeyttänyt maadoittumiseni. Olin kerrankin onnistunut siinä kunnolla, ajatellut sorsia, vettä ja vihreitä silmiä ja—

"Missä te olette?" Meten ääni oli vaativa ja sen sointi oli niin kireä, että halusin lyödä sille luurin korvaan samantien. "Aaron ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä."

Aaronko ei vastannut tyttöystävälleen?

"Tampereella", sanahdin ja nypin housujeni sivusaumasta karannutta lankaa. "Hups."

"Hups?" Mette kivahti ja hengähti niin syvään, että puhelimen kaiutin rahisi. "Missä vaiheessa te olette alkaneet tehdä asioita mun selkäni takana?"

En olisi jaksanut kuunnella Meten syyttelyä, vaikka tiesinkin sen olevan vain huolissaan. Olimme olleet erottamaton kolmikko jo vuosia, eikä ollut meidän tapaistamme salailla asioita. Viime aikoina olin kuitenkin huomannut välillämme säröjä, jotka tuntuivat natisevan liitoksissaan samalla tavalla kuin juuri jäätynyt järven pinta.

En tiennyt johtuivatko säröt siitä, että olin jatkanut myymistä silti, vaikka Aaron ja Mette olivat lopettaneet vai siitä, että ne olivat alkaneet seurustella. Ne olivat rikkoneet ystävyyden syvintä, tärkeintä ja tiedottomuuden ulkopuolella olevaa etikettiä, jonka takia koko ystävyys oli vaarassa.

Vaikka en minäkään ollut sen parempi. Olin rikkonut samaa etikettiä itsekin, vaikkei kukaan sitä tiennytkään.

"Kuulitsä, Kasper?" Mette kysyi. "Mä en ymmärrä minkä takia teidän piti lähteä hakemaan sitä. Eikö se olis voinut tulla Niemelän kanssa?"

Huokaisin ja tuijotin lammen tyyntä pintaa. Olisin halunnut, että mieleni olisi ollut yhtä tyyni, mutta ei se ollut. "Se ei luota Niemelään enää. Sitä paitsi Aaron sanoi, että sä et halunnut lähteä mukaan."