Peruskallio

44. Pahaa unta

Mette

Antin näkeminen tuntui samalta kuin joku olisi katkaissut edessäni seisovan ihmisen kaulan, antanut pään pyöriä katuojaan ja sitten nauranut, kuinka kaikki oli ollut vain vitsiä. Sä oot piilokamerassa.

Tämän oli pakko olla sitä. Piilokamera.

Aino oli istahtanut alas samantien sään kuluttaman sohvan nähdessään, eikä se tuntunut saavan katsettaan irti veljestään. Sen äskeinen uhmakkuus oli kadonnut savuna ilmaan ja tilalla oli enää väsynyt, epäuskoinen olotila, joka sai sen kasvot näyttämään kalpeilta.

Antti puhui sille sanoja, joilla ei tuntunut olevan Ainolle mitään merkitystä. Mies oli pyytänyt anteeksi kymmeniä kertoja, eikä Aino ollut sanonut mitään.

Aaron sen sijaan tuntui keskittyvän ainoastaan Kasperiin. Se oli tönäissyt sitä heti sisälle päästyään kaksin käsin rinnasta ja saanut pojan kompuroimaan tehdashallin epätasaisella lattialla. Aaronin sanat olivat olleet piikikkäitä, mutta purkautuneesta huolesta pehmeiksi paisuneita.

Mitä sä oikein ajattelit? Tajuatsä kuinka huolissani mä olin?

Sanojen jälkeen se oli vetänyt Kasperin rintaansa vasten, ja puristanut kuin olisi pelännyt pahinta. Kasper oli näyttänyt miltei säikähtäneeltä, siltä, että oli nieleskellyt kyyneliään.

Minä istuin kauempana tehdashallin ovelta Justuksen kanssa, ja katselin, kuinka poika poltti tupakkaa kuin ei olisi koskaan elämässään vetänyt sellaisesta henkostakaan. Sen vaaleat hiukset oli vedetty geelillä taaksepäin ja yksittäinen, itsepäinen hiussuortuva kutitteli sen kulmakarvaa. Se näytti olevan poissa mukavuusalueeltaan, mutta näin sen silmissä myös uteliaisuuden.

"Miks sä oot täällä?" kysyin sitten ja sain pojan katseen itseeni. Sen silmät vaelsivat kehollani kuin ottaen selvää siitä, miksi minulla oli yöhousut ja huppari, jonka resorissa oli kämmenen kokoinen reikä, enkä olisi jaksanut viettää sen seurassa yhtäkään sekuntia.

Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Aaron oli ominut Kasperin itselleen välittämättä lainkaan siitä, että Antti oli helvetti soikoon herännyt kuolleista, ja Aino oli viimein kerännyt rikkoutuneen persoonansa sirpaleet tehdashallin lattialta — sen ensimmäiset sanat Antille kahdeksaan vuoteen olivat olleet pidä turpasi kiinni.

Olin huomannut Antin purevan huultaan saadakseen virneensä laantumaan, ja jokin niiden välillä oli loksahtanut paikoilleen. Sisarussuhde oli löytänyt vanhat uomansa, kyyneleet Ainon silmät.

"Toi raukka käveli yksin keskellä ei mitään ja itki. Tai se kyllä väitti, ettei itke, mutta millon allergiat on saanut sut nyyhkyttämään?" Justus selitti. "Mä nappasin sen kyytiin ja se käski mua ajamaan tänne."

"Milloin susta on tullu noin empaattinen?" sanahdin ja sain Justuksen tuhahtamaan. Se heilutteli jalkojaan höyläpenkin laidan yli ja pyöritti pöydän metallista kiristintä puolelta toiselle.

"Jos mä saisin päättää, niin mä laittaisin Kivikosken itkemään uudestaan. Ehkä se sitten niissä tunnehöyryissään suostuis maksamaan mulle ne lupaamansa rahat."

"Tässä on vähän muitakin asioita kuin sun rahat", sanahdin ja katselin, miten Aaron oli painanut kämmenensä vasten Kasperin poskia. Se silitti peukalollaan Kasperin kasvoja koristavaa arpea melkein hajamielisesti samalla, kun selitti sille jotain äänellä, joka katosi tehdashallin kaikuviin seiniin.

"Mä tiiän", Justus vastasi ivallisesti. "Mutta mä haluaisin mun rahat tosi kovasti."

Mä haluaisin, että sä lähdet helvettiin täältä.