Peruskallio

43. Kolme metriä

Aino
Kahdeksan vuotta aiemmin

Jostain syystä sade ei saanut minua palelemaan, vaikka se olikin kastellut kaiken hetkessä. Hiukset liimaantuivat poskiin, kaljapullo tuntui entistä kylmemmältä paljaita sormia vasten ja tumma taivas tuntui huokailevan entistä pahempaa myrskyä.

Ikivanhaa kaivosta kiersi ruostunut verkkoaita. Sen porteilla parveileva tyttölauma kuulosti poikasensa kadottaneilta lokeilta, ja mietin, miksi jotkut jäivät jumiin siihen, millaisia olivat olleet varhaisteineinä. Lokkiporukasta kaikkien oli pakko olla jo kahdeksantoistavuotiaita, sillä tytöt olivat puhuneet kovaan ääneen hakeneensa juomat itse.

Istuin joskus keltaiseksi maalatun betoniporsaan päällä ja annoin sateen kastella minut kokonaan. Lokit vaihtoivat paikkaa kikatellen sinne, minne sadepisarat juuri siinä hetkessä vähiten osuivat, ja katselivat minua nenänvarsiaan pitkin. Niiden kiharat hiukset alkoivat latistua kosteudessa, minun muuttuivat laineiksi.

"Missä sun kaikki kaverit on?" yksi tytöistä kysyi, enkä aluksi edes ymmärtänyt sen puhuvan minulle. Sen kasvot oli meikattu muita kevyemmin, mutta meikkivoiteen jättämän rajan huomasi silti. Ripsiväri oli paakkuuntunut alaripsiin ja varissut siitä poskille; tyttö poltti tupakkaa siitä kuitenkaan välittämättä ja katsoi minua kuin olisi nähnyt vain haasteen.

"Tulossa", sanahdin, sillä en jaksanut keskustella lokkien kanssa. Ne ajoivat ainoastaan omaa etuaan, hylkäsivät joukostaan sellaiset, jotka eivät tehneet niin kuin käskettiin tai joiden mielipiteet olivat liian kärkkäitä.

Minun mielipiteeni eivät olleet lokeille edes kärkkäitä, ne olivat yksinkertaisesti liikaa.

"Niin varmaan", tyttö sanahti ja puhalsi savua suustaan. Se kieppui märän taivaan läpi kohti pilviä.

"Mitä se sua liikuttaa, vaikkei ne tuliskaan?" kysyin sitten ja rummutin sormiani vasten lasipulloa. Sade tuli kuuroittain, ajelehtien, eikä maata hakannut enää kuin yksittäiset pisarat. Lokit siirtyivät taas porttien viereen, nojailivat sitä vasten ja luottivat, että se kannattelee.

"Mietin vaan, että miks sä istut siinä", tyttö sanoi ja heilautti ohuet, vaaleat hiuksensa olalta toiselle. Sen kukkaiselta tuoksuva hajuvesi leijaili luokseni ja sai minut nyrpistämään nenääni. "Tuijottamassa."

En edes vaivautunut vastaamaan, sillä valkea Opel rymisteli mäkeä alas kuin joku olisi vasta opetellut, kuinka sellaista määrää voimaa hallittiin. Ruosteinen auto pysähtyi eteeni melkein yskähdellen ja virnistelevä Samuel huusi minulle tervehdyksensä ennen kuin oli saanut edes ovea auki.

"Aino, my lover", poika huudahti ja sai etupenkillä istuvan Antin nauramaan. Sen nauru oli aina kuulostanut siltä kuin joku olisi kaatanut teehen liikaa hunajaa.

"Moi, Samuel", minulle aiemmin puhunut lokki sanoi ja sai ruskeatukkaisen miehen vilkuttamaan itselleen. Samuelin tummanruskeat hiukset oli leikattu olkapäille ja sen pyöreät aurinkolasit heijastivat kuvajaistani, kun se sitten käänsi katseensa takaisin minuun.

Hippi, äiti olisi sanonut ja nauranut sitä korkeaa nauruaan, jonka sai aina tarttumaan kaikkiin ympärillään.

"Lähdetäänkö?" Samuel kysyi sitten, eikä huomioinut enää lainkaan tyttöjä, jotka olivat siirtyneet lähemmäs valkean auton kylkeä. Se katseli minua aurinkolasiensa yli ja tiesin sen iskevän silmää ihan pian, ihan kohta, ihan—

"Mä voin kyllä lähteä, jos toi ei suostu."

Lokin ääni oli imelä, verenhimoinen. Se leikkasi ajatukseni kahtia, sai minut pyöräyttämään silmiäni niin aggressiivisesti, että sattui. Samuel vain nauroi sen sanoille, kunnes tarttui minua kädestä.