Peruskallio

7. Rahtialus ja majakka

Aino

Minusta tuntui yhä oudolta kävellä pitkin Tampereen katuja vapaana. Vapaana oletuksista, velvollisuuksista ja, no, vapaana vankilasta.

Vaikka Niemelä oli sanonut, että veljeni entinen ryhmä tiesi minun päässeen vankilasta, en osannut olla peloissani. En enää. Vielä ennen Niemelän tapaamista olin ollut varma, etten pystyisi puolustamaan itseäni, vaikka vastassa olisi ollut kymmenenvuotias alakoululainen vaahtomuovimiekan kanssa, mutta nyt tiesin aliarvioineen itseni.

En ollut koskaan aliarvioinut itseäni, mutta Tampereen viileään kesään astuessani se oli ollut tunteistani päällimmäinen. Hetken hairahdus, jonka en antaisi toistua enää koskaan.

Minä en tarvinnut tuekseni ketään, en edes Niemelää.

Pienen kahvilan nurkkapöytä tuntui sopivalta paikalta soittaa. Pyöreällä, puisella pöydällä oli pieni maljakko, jonka vaaleansiniset kukat olivat alkaneet nahistua. Tarjoilija toi minulle pienen suodatinkahvin ja liu'utti pöydälle sen lisäksi servetin ja kaksi suklaakarkkia.

Halpa näppäinkännykkä tuntui muoviselta lelulta sormissani ja tapailin sormenpäilläni numeroa, jonka olin vuosien saatossa oppinut ulkoa. Kynnys soittamiselle oli kasvanut suureksi, vaikka tiesin, ettei se jättäisi vastaamatta. Jos jättäisi, jotain olisi sattunut.

Se oli ollut säännöistäni ensimmäinen. Puhelimeen vastattiin aina.

Katselin kahvilan ikkunasta kadulle, johon aurinko maalasi lipputangon varjoja. Ei tuullut, sillä salossa roikkuva lippu ei liehunut.

Ihmiset kulkivat kahvilan ohi täysin tietämättöminä sen sisällä asioivien ihmisten olemassaolosta, ja olisin halunnut olla yksi niistä. Kuka tahansa.

Ehkä kuitenkin kaikista eniten se, joka istui ikkunan takana avautuvalla terassilla ja paistatteli silmät kiinni auringossa kuin maailmassa ei olisi juuri sillä hetkellä voinut olla mitään vikaa.

Vaikka oli siinä. Maailmassa oli vitusti vikaa.

Hörppäsin kahvistani, ja soitin. Puhelimen synkkä tuuttaus kaikui korvissani ja teki mieli pidättää hengitystä, vaikka tiesin sen vastaavan — aivan niin kuin se oli tähänkin mennessä vastannut. Aina.

Kului minuuteilta tuntuva aika, vaikka kyse oli tuskin muutamista kymmenistä sekunneista. "Aino."

"Aaron", vastasin tapaillen miehen hermostuksesta kireää nuottia ja naurahdin. "Olin selvästi toivottu soittaja."

Aaron huokaisi ja kuulin, kuinka se sulki oven perässään kiinni. "Ootsä päässyt vankilasta?"

Minua nauratti miehen kysymys, vaikka se olikin täysin aiheellinen. Kuulin sen äänensävystä kuitenkin pyynnön olla palaamatta Ruusunharjuun — pyyntö kaikui sen kireässä äänessä, jokaisessa vokaalissa, ja ajatus sai minut tuhahtamaan.

"Sulla on kuulemma työpaikka", sanahdin ja sormeilin lämpimän kahvimukin maalattua posliinia. Pidin katseeni tiukasti auringossa paistattelevassa naisessa, joka oli nyt avannut kätensä niin, että ne lepäsivät sen sylissä kämmenet kohti taivasta. Pöydällä sen edessä oli kuulokkeet, puoliksi syöty kakkupala ja lompakko.

"Joo, niin on", Aaron vastasi. "Keneltä sä oot kuullut?"

Naurahdin taas. "Ei sillä oo mitään väliä."

Vaikka tietysti sillä oli väliä. Sillä, että Niemelä tiesi heidän nimensä ja työpaikkansa, oli enemmän väliä kuin halusin myöntää.