Peruskallio

37. Vuorovettä

Kasper

Annoin katseeni liukua häpeilemättömästi omassa peilikuvassani ja painoin mieleeni jokaisen yksityiskohdan kasvoillani kuin olisin nähnyt ne ensimmäistä kertaa.

Katselin pyöreitä poskiani, maantienharmaata kiharapilveä ja auringossa hätäisesti ruskettunutta ihoa; luomea nenän varressa, tummanruskeita silmäripsiä ja leukani pehmeää kaarta — ja lopulta Aaronin kättä juuri siinä, oikeassa kohdassa, oikeanlaisena paineena.

Miehen sormukset tuntuivat jääkylmiltä vasten kaulan herkkää ihoa ja hetken minun oli vaikea hengittää. Tiesin, ettei Aaron tahtonut satuttaa, mutta halusin enemmän.

Enemmän painetta, kipua, enemmän päässä tuntuvaa tyhjyyttä ja tietoisuuden menettämistä, kun veri ei pääsisikään liikkeelle. Enemmän sitä, että hengitys kulkisi, mutta tuntuisi kuin Aaron olisi ainoa asia, jonka vuoksi vielä seisoin omilla jaloillani.

Aaron kumartui lähemmäs takanani, painoi sormiaan paremmin vasten kaulaani ja ele sai minut kohottamaan katsettani korkeammalle. Aaronin ihoani hamuavat huulet saivat minut värisemään.

Se tuijotti minua peilin kautta, vihreät silmät sumuisina ja täynnä jotakin hallitsematonta. Se ei ollut koskaan katsonut minua niin, enkä minä tiennyt mitä tehdä, kun se painautui tiukemmin vasten selkääni.

"Auta mua unohtamaan", ääneni kuulosti pelkältä vingahdukselta. Tunsin Aaronin sormien puristuvan tuskallisen lyhyeksi hetkeksi lujempaa kaulalleni, kunnes se päästi otteensa irtoamaan kokonaan. Sen käsi valahti olkapäälleni, ja kaipasin kosketusta välittömästi.

"Mä en ymmärrä", Aaron sanahti ja sen karhea ääni lähetti kehooni sähkeitä, jotka saivat minut miltei uikuttamaan.

"Auta mua unohtamaan, jooko", sanahdin. "Aaron, oikeesti."

Aaron käänsi minut käsissään ympäri, kosketti varovasti leukani pehmeää kaarta ja huokaisi syvään. "Et sä voi pyytää multa tollasta."

"Miten niin en voi?" mutisin ja värisin taas, kun Aaron kuljetti sormenpäitään paitani kauluksesta paljastuneen solisluuni yli. "Sä lupasit tehdä mitä tahansa."

Mies nosti kätensä poskelleni ja kuljetti peukaloaan alahuulellani. Sen kosketus oli niin hellää, että minua melkein itketti, mutta samaan aikaan halusin sen olevan enemmän; enemmän, kaikkialla, kovemmin.

"En näin", Aaron sanoi ja juoksutti toista kättään hiuksissani. Sen sormet asettuivat niskaani ja tukistivat. Minua melkein hävetti huokaus, joka karkasi huuliltani, mutta toisaalta en osannut edes välittää. "En mä tarkoittanut tätä."

Päässäni jyskytti, enkä halunnut muuta kuin tunteen siitä, ettei ollut olemassa mitään muuta kuin Aaron.

Aaronin kosketus, tuoksu; sen karheat sormenpäät ihollani ja matala nauru korvissani.

Vedin sitä sen vartijantakin helmasta lähemmäs ja painoin kasvoni sen kaulaan. Se oli jotenkin hengästynyt; tuoksui savulta ja kesäyöltä. Sen uimisesta kosteat hiukset kutittivat kasvojani, kun painoin huuleni vasten sen korvanlehteä ja purin.

"Kassu", Aaronin ääni oli miltei toruva, mutta sen kädet puristuivat tiukemmin lanteilleni. Se huojui ylläni kuin myrskytuulen riepottelema mänty ja yletin koskettamaan huulillani vain sen kaulan kaarta ilman, että varvistelin.

Mumisin jotain vasten sen savuntuoksuista ihoa ja painoin silmäni kiinni. Se oli suudellut minua  monesti aiemminkin, ja vaikka olin odottanut hetkeä, jona saisin koskea sitä näin, en vieläkään tiennyt oliko minulla lupaa. Minusta tuntui vieläkin siltä kuin olisin astunut jonkin näkymättömän rajapyykin yli; jonnekin, josta ei olisi enää koskaan paluuta entiseen.