Peruskallio

42. Hirviö

Aino

Unessa oli meri.

Loputtomiin jatkuva meri, jonka pinta aaltoili kuin joku olisi puhaltanut siihen juovia. Katselin merta ja sen sineä, katselin omaa heijastustani sen pinnalta, vaikken saanutkaan kasvonpiirteistä selvää.

Joku seisoi rinnallani, mutta en pystynyt kääntämään katsettani nähdäkseni kunnolla. Oli kuin minut olisi pakotettu katsomaan merta.

Tiesin, että unessa kuuluva, hakkaava ääni oli aaltojen aiheuttamaa, mutta se sai minut silti levottomaksi. Ääni oli liian tasainen. Tu-tum. Tum-tum-tum.

Säpsähdin hereille. Paita oli liimautunut selkään ja leteistä karanneet hiukset kutittivat kasvoja. Uni ja siinä ollut meri ajautuivat yhä kauemmas, ja tiesin, että pian en muistaisi koko unta. Ääni kuitenkin jatkui.

Tum-tum-tum.

Heilautin jalkani sängyn laidan yli ja puristin silmäni hetkeksi kiinni. Olin kerrankin mennyt aikaisin nukkumaan, saanut ajatukseni rauhoittumaan edes siksi aikaa, että pystyin valehtelemaan itselleni, kuinka muillakin kesti nukahtaa aivan yhtä kauan kuin minulla.

Tu-tum.

"Aino!" huudahdus sai minut avaamaan silmäni. Ääni oli todellinen. Joku hakkasi oveani niin voimalla, että pelkäsin sen lentävän karmeineen sisään. "Avaa tää vitun ovi!"

Vedin oven auki. Aaronin nyrkki jäi roikkumaan ilmaan, kun pinta oli yhtäkkiä kadonnut sen rystysten alta. Se näytti koiralta, jonka ruokakuppi oli vedetty sen nenän edestä juuri, kun se oli alkamassa syödä. Sillä oli kulahtanut Iron Maidenin bändipaita nahkatakkinsa alla ja se puristi avaimia nyrkissään kuin yrittäen sulattaa niitä kasaksi metallia.

"Jos saan kysyä", sanahdin. "Miksi sä jyskytät mun ovea neljältä aamuyöllä?"

"Onko Kasper täällä?" se kysyi ja työntyi ohitseni pieneen huoneeseen. Sen vauhkoontunut katse kävi läpi kaiken huomionarvoisen, ja kun se ei löytänyt kiharatukkaista rakastajaansa, käänsi se silmänsä minuun.

"Sä et nyt ajattele järkevästi. Miks ihmeessä Kassu olis täällä?" kysyin ja hieroin ohimoitani. Olin ollut oikeassa. Olin jo unohtanut aiemmin näkemäni unen.

"Se puhui jotain avaimesta ja osoitteesta", Aaron vastasi ja nosti jalkansa tuolille solmiakseen kengännauhansa. Sen kädet tärisivät. "Ootko sä käskenyt sen etsiä jotkut avaimet?"

"En", vastasin. Aaronin hätäily tartutti minuun tarpeen tehdä jotakin, joten aloin vetää farkkuja jalkaani. "Miten sä edes tiedät niistä avaimista? Mä luulin, että sulle ei kerrota mitään."

"Tiesitkö säkin?" Aaron ärähti ja sai minut pyöräyttämään silmiäni. Suojelunhalu sai sen vaikuttamaan liian uskolliselta saksanpaimenkoiralta, joka ei osannut yhtään hellittää.

"Mä yritin sanoa, että sun ulkopuolelle jättäminen on huono idea, mutta kuka tässä kaupungissa enää mua kuuntelee", sanahdin ja vedin hupparin päälleni. En saisi kuitenkaan nukuttua tämän välikohtauksen jälkeen, joten miksi en olisi aloittanut päivääni neljältä aamuyöllä. "Keneltä se sai sen avaimen?"

"Justukselta."

"Siis siltä keltatukkaiselta idiootilta, joka—"

"Tiedätkö sä mihin se avain käy?" Aaron keskeytti. Teki mieli nostaa kädet ilmaan antautumisen merkiksi, mutta olisin saanut miehen vauhkoontumaan vain enemmän. Rakastuminen ei selvästikään sopinut sille.

"Sitä mäkin olen yrittänyt selvittää", sanoin. "Jos Kivikoski on hankkinut Joonakselta mulle kuuluvan avaimen ilman, että on kertonut mulle, niin sen jäänteitä ei tule löytämään kukaan."