Peruskallio

Epilogi

Tutut naamat ja paikat
Tutut järvet ja polut
Sä oot vertaasi vailla
Suhun rakkaus ei lopu
Ja mä huudan ei
Jos tää on se viimeinen kesä

Täällä tullu sekoiltua
Täällä tullu mokailtua
Paristi tullu erottua
Muttei mikään voita sua
Siks mä huudan ei
Jos tää on se viimeinen kesä

Mette

Kun Ruusunharjun pienen venesataman kohdalta katsoi järven tyynelle selälle, saattoi kuvitella näkevänsä vastarannalle maalautuvan siluetin. Se oli kaikki tietysti vain mielikuvituksen tuotetta, mutta mitä elämä olisikaan ollut ilman sitä kipinää, joka sai ajatukset laukkaamaan kohti mahdottomuutta.

Ehkä vastarannalla oikeasti seisoi joku, varpaat vielä lämpöä hehkuvalla kalliolla, katse taivasta peilaavissa laineissa — tai sitten siellä ei yksinkertaisesti ollut mitään.

Olin saanut olla laiturilla pitkään yksin, pelkkä tuuli ja tyhjyys seuranani. Flanellipaidan kangas hyväili ihoani pehmeydellään, mutta minä palelin silti. Oli kuin sisälleni olisi asettunut jää, jota edes sadepilvien läpi puskeva aurinko ei pystynyt sulattamaan.

Olin varma, että ohitseni lipuvan veneen kuljettaja pystyi näkemään sieluuni asti, noukkimaan sieltä esille tuhannet kysymykset ja kaiken sen, minkä tyhjyys oli vielä antanut olla rauhassa, vaikka oikeasti mies ei ollut katsonutkaan minuun. Se vain kuljetti venettään aaltojen läpi tottuneesti ja varmasti, luomatta mihinkään sekuntia pidempää katsetta.

Olin saanut olla yksin, kunnes takaani kuului askelia. Ne kaikuivat lankuilla, saivat minut vetämään syvään henkeä. Tulija istahti viereeni, veti jalkansa ristiin alleen ja asetti kätensä polvilleen kuin valmistautuen rukoilemaan. Tuoksui kirsikoilta ja joltain vahvalta, joka toi mieleeni isoisän.

"Moi", tulija sanoi. "Mettehän sä olit?"

Vasta silloin käänsin katseeni viereeni istahtaneeseen mieheen. Sillä oli päällään tummansininen huppari ja kulahtaneet, polvista kuluneet farkut. Kasvot olivat pyöreät, poskissa näkyi hymykuoppien painauma,  vaikkei mies hymyillyt, ja vaaleat silmät olivat yhtä pistävät kuin Ainolla. 

Antti oli kuin ilmetty siskonsa. Vain hieman pehmeämpi — kuin luoja olisi päättänyt, ettei kumpikin sisaruksista voinut näyttää yhtä viekkaalta.

Tajusin nyökätä, ja näin vilauksen Antin syvistä hymykuopista. "Me tavattiin vähän huonoissa merkeissä."

"Eikä se edes ollut mikään tapaaminen", sanahdin. "Se oli törmäys."

Antti nauroi. Ääni oli pehmeä ja rikas, mutta se ei saanut minua yhtymään mukaan. Minun oli kylmä, enkä tiennyt miten kohdata täysin uusi ihminen, joka oli näytellyt niin merkittävää roolia kaiken sen taustalla, minkä parissa olimme työskennelleet vuosia. Mies oli noussut kuolleista noin vain.

"Siinä on varmasti paljon sulattelemista, eikä—", Antti piti lyhyen tauon, kunnes kohdisti sinisten silmiensä katseen jälleen omiini. "Mä en olisi halunnut sen menevän niin. Että mun paluullani olisi niin paljon silmäpareja. Mä valmistelin sitä pitkään ja hartaasti, ja kun te— helvetti, mä oon pahoillani, kun mä puhun tästä nyt."

Hymyilin väkisin. Nypin farkkuhameen helmasta roikkuvaa lankaa ja kohautin olkiani. "Ei se haittaa."

Tuuli tarttui Antin maantienharmaisiin hiuksiin, jotka ylsivät juuri ja juuri sen korvien alapuolelle. Mietin, missä se oli viettänyt kaikki nämä vuodet, kun Aino oli taistellut sen kuolemasta johtuvaa surua vastaan; oliko se katsellut sisarensa tuskaa kauempaa vai sulkenut siltä silmänsä kokonaan. Jumalauta, kahdeksan kokonaista, katkeruuden sävyttämää vuotta, jotka Antti olisi voinut lopettaa vain palaamalla takaisin.